1. vuosi avoliittoa täynnä













 Tänään tuli vuosi täyteen yhdessä asumista mieheni kanssa. Vuosi sitten tyhjensin henkilöautoni (Volvo S 60, jossa on olemattomat tilat sisällä ja pienehkö takaluukku) tavaroista ja lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä Intoa hakemaan. 

Hän oli aiemmin pakannut kamansa ja vannoi niiden mahtuvan autooni. Itse en voinut kuvitellakaan, että kokonainen muuttokuorma olisi kuskattu yhdellä kertaa. 

Perille päästyäni lähdimme kärräämään kamaa autoon. Ja hyvinhän ne sinne mahtui. Vaatteet, liinavaatteet, peitto ja tyyny, pyyhkeet, kengät ja keittiötarvikkeet. Peseytymisvälineet ja muut kempparituotteet ja henkilökohtaiset paperit, korut jne. Muuta hänellä ei ollutkaan. Tai oli patja huoneensa lattialla, jonka jätti seuraavalle asukkaalle. 

Kotona olin raivannut hänelle tilaa vaatekaapista, kylppärin peilikaapista, suihkun pesuainehyllystä ja vähän keittiöstä. Etukäteen olin stressannut, ettei saada millään kaikkia hänen kamojaan mahtumaan kämppääni, mutta jo samana iltana saimme kaikki paikoilleen. 

Osa oli ns. ylimääräistä, kuten liinavaatteet, joita oli jo valmiiksi tarpeeksi, mutta osa tuli sitten taas tarpeeseen, kuten hänen peittonsa, joka meni toiseksi peitoksi vierashuoneen parisänkyyn. Ja keittiötarvikkeet, kuten yksi reilumman kokoinen kattila. 

Olin erottuani kipuillut yksin asumisesta, sillä en ollut koskaan aiemmin asunut itsekseni. Kun sitten totuin omiin oloihini (joka toinen viikko, kun pojat olivat isällään), niin aloin todella nauttimaan näistä omista viikoistani. Siksi pelkäsin ihan tosissani yhteenmuuttoa. Varoittelin Intoa, että saatan sitten hakeutua omiin oloihini kellarissa olevaan vierashuoneeseemme ja että saatan olla hankala, kun totuttelen mieheen talossani. 

Pelkäsin myös sitä miten Into asettuu kodiksi. Ja miten agressiivisesti hän alkaa muokkaamaan kotia itsensä näköiseksi ja sitten taas minä alan hermoilemaan, kun olin tehnyt kodistani niin itseni näköisen ilman mitään kompromisseja kenenkään kanssa. 

Tietty pelkäsin myös miten yhteiselo lähtee ylipäätään toimimaan. Etäsuhteesta avoliittoon ja viikko sen jälkeen naimisiin (kyllä, ensi viikolla juhlitaan hääpäiväämme). Onhan se nyt ihan hullun hommaa! 

Vaan niinhän siinä kävi, että kaikki huoleni olivat turhia. Into sujahti kotiini täysin sulavasti ja ilmeisesti sisustuksenikin kelpasi, sillä hänellä ei ollut tarpeita muuttaa mitään. Hän myös kotiutui hyvin ja nyt asumme meidän, ei minun kodissa. 

Kotihommat muotoitui täysin luontevaksi meillä, sillä olemme aika samanlaisia mitä tulee siisteyteen: kumpikaan ei oikein kestä epäjärjestystä. Olenkin jo tainnut aiemmin mainita, että meidän ei ole tarvinnut koskaan riidellä kotitöistä. 

Yhdessä asuminen ei ole liioin ahdistanut. Oikeastaan päinvastoin. Yhtäkkiä onkin kivaa, kun kotia jakaa toisen kanssa. Asiat loksahtelivat niin ongelmattomasti paikoilleen, että asia hämmästyttää vieläkin. 

Kotimme on tässä vuoden aikana jonkin verran muuttunut ja niinpä myös Into on saanut vaikuttaa asioihin. Toisaalta hän kyllä edelleen antaa minulle aika vapaat kädet ja toteuttaa ideoitani…ja niitähän riittää.

 Kuopuksen huoneesta ja kellarin vierashuoneesta en tähän hätään löytänyt kuvia. Meillä on siis makuu”huone” olohuoneen yhteydessä kaapiston takana. Kuva, jossa olen yksin, on otettu kellarihuoneesta, mutta eipä siitä mitään selvää saa. Mutta saa kuvista vähän edes osviittaa millaista kotia asutamme. Yhdessä. 

Joskus hullutkin ideat ovat hyviä ja kun seuraa sydäntään, ei voi ihan kamalasti mennä pieleen. 



Kommentit

Suositut tekstit