Kuplassa

En ole vielä kirjoittanut mitään meidän uuden vuoden juhlinnasta ja oli muuten ihana viikonloppu, mutta just tähän hetkeen tuntuu tärkeämmältä tehdä just tämä päivitys. 

Kirjoitukseni liittyy nyt oikeastaan enemmän minuun, kuin meihin. Ja sitten kuitenkin samalla myös meihin. 

Meillä oli tänään keskustelu eräästä isosta ja mullistavasta asiasta parhaan ystäväni kanssa. Hän totesi, että mä kuljen ihan aina omia polkujani ja välillä ei ole edes valmista polkua siellä missä tarvon. 

Tätä ollaan naureskeltu useastikin, että miten mä en vaan synkronoidu muiden kanssa. Olen omassa ajassani ja esimerkiksi kun muilla menee hyvin, mun elämä on pelkkää paskaa ja kun muilla on vastatuulta, kuljen mä onneni kukkuloilla sädehtien. Nytkin, kun monilla on koronasta johtuen hyvinkin vaikeaa, elän mä parhaimpia vuosiani ikinä. 

Olen kuullut olevani rohkea, kun olen kertonut avoimesti asioistani. Niistä vaikeammistakin. Rohkea, kun aloitin suhteen mieheni kanssa, menin naimisiin ja otin sukunimensä. Rohkea siinäkin, että olen avoimesti hänen kanssaan yhdessä.

Olen muutakin. Esimerkiksi paljon parjattujen Vihreiden jäsen ja itse asiassa mukana meidän paikallisessa Vihreiden hallituksessa. Olen avoimesti rasisminvastainen, puolustan äänekkäästi kaikkia vähemmistöjä ja ryhdyn epäröimättä väittelyyn itseäni kiinnostavista, tai itselleni tärkeistä aiheista. 

Ärsytän ihmisiä ja ärsyynnyn myös. 

En kuitenkaan ole rohkea. En ehkä ollenkaan. Heittäytyjä olen kyllä. Ja impulsiivinen. Sydän edellä kulkija. Mutta en rohkea. 

Olen myös herkkänahkainen. Omalla tavallani heitän bensaa lieskoihin haastamalla, olemalla äänekäs, rikkomalla rajoja ja normeja, mutta jos joku oikein onnistuu tölväisemään, niin kyllä se sattuu. Ja sitten kuitenkin, edelleen, yllättävän paljon välitän muiden ihmisten mielipiteistä. Kun olisin voinut elää koko aikuiselämäni niin, etten olisi ärsyttänyt ketään. Olisin ollut kaikkien normien mukaan hyväksyttävä ja osa ”piirejä”. Sen sijaan sitäkin elämää eläessäni sähisin ja pirskahtelin ja nyt sitä vasta teenkin. Miksi siis välitän mitä muut musta ajattelee, kun kuitenkin itse ihan vapaaehtoisesti haastan normeja ja ärsytän sillä ihmisiä? 

Tänään hoksasin syyn. Palaan siihen kohta. Siemenen ajatukselle sain jo jokin aika sitten. Juttelin veljeni kanssa puhelimessa. Hän oli juopottelemassa jonkun kaverinsa kanssa. Ja tämä kaveri huikkaili taustalta moikat ja totesi sitten, että ”Terhi jätä nyt jumalauta se n**ke**”. Mullahan kiehahti heti, eikä veljenikään asiasta riemastunut. Hän oli kuitenkin fiksu ja totesi kaverilleen, että saa riittää ja mulle ei suostunut kertomaan kuka kaveri siellä oli (koska tiesi, että olisin hyökännyt kuin sähikäinen). 

Havahduin huomaamaan, että ”aivan niin”, niitä rasistipaskoja tosiaan on jopa tuntemissani ihmisissä. Niitä ei vain ole lähimmissä ihmisissäni. 

Viime aikoina on ollut aikamoista myllerrystä. En ikävä kyllä voi vielä avata asioita enempää, mutta jälleen kerran olen sellaisten asioiden äärellä, jotka monen mielestä on jopa tuomittavia. Vähintääkin herättää ennakkoluuloja. Eikä mahdu mihinkään normeihin. Ja jälleen kerran olen tiputellut kaikenmoisia pommeja lähipiiriini ihan urakalla. Vähemmästäkin olisi voinut muuri murentua, mutta mun pommini eivät ole aiheuttaneet edes pintanaarmuja. Olen edelleen täydellisen hyväksytty, rakastettu ja ymmärretty niiden ihmisten keskuudessa. Rivit ovat tiukat ja tuki on loputon. Ja näiden muurien sisältä, joilla rakastamani ihmiset mua suojelevat, on helppo katsella maailmaa ja olla omassa kuplassaan. Voi tulla ”ulos kaapista”, väitellä, antautua paheksunnalle, ylenkatsomiselle, tai mille tahansa, kun sen oman turvamuurin sisällä on niin hyvä olla. Voi olla heikko, rikki, pelokas, haavoittuva myös. 

Olisipa kaikilla maailman ihmisillä yhtä upea joukko upeita ihmisiä ympärillään. Silloin kenenkään ei tarvitsisi edes yrittää mahtua mihinkään etukäteen määriteltyyn muottiin ja jokainen uskaltaisi olla just sellainen kuin on. Kaikessa epätäydellisyydessään. Kaikessa inhimillisyydessään. Omana itsenään. Siksi mä en ole rohkea ollessani mieheni kanssa. Olen vaan niin turvallisessa kuplassa, että voin rakastaa haluamaani miestä ja toitottaa onneani vaikka koko maailmalle.