Ihme, jonka saimme ja menetimme. Varoitus: tämä kirjoitus ei sovi herkille

 Olen aloittanut tätä tekstiä monen monta kertaa. Yhtä monta kertaa deletoinut  kaiken kirjoittamani. Nyt kuitenkin päätin, että on aika. Vähät välittää kuka tämän lukee ja mitä siitä ajattelee. Samalla aukeaa aiemmat, hieman kryptiset kirjoitukseni miksi olen ollut alamaissa. 

Pyydän myös jo etukäteen anteeksi, sillä tästä tulee pitkä tarina. En aio avata tätä tilannetta muualla, joten kirjoitan nyt kaiken auki tänne blogiini. Tutut ja tuntemattomat lukekoot ken haluaa ja jaksaa. Ja omalla vastuulla. 



Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä olin kävelyllä. Olimme viettämässä uutta vuotta vuokraamallamme mökillä ja tein tiliä itselleni elämästä ja kaikenmoisista asioista. Ja sillä reissulla hyväksyin sen tosiasian, että en tule enää lasta saamaan, enkä oikeastaan haluakaan. Sen sijaan keksin mielestäni hyvän idean, jota ehdottaa Intolle. Siis hänelle, jolla ei ole lapsia ja joka ehdottomasti niitä haluaa. Edes yhden. Jonka suurin unelma on tulla isäksi ja jolle minä olen nämä kaksi vuotta epätoivoisena yrittänyt lapsen antaa. Siinä onnistumatta. 

Riemuissani mielestäni hyvästä ideasta (ja pidän tämän nyt vielä omana tietonani) tunsin miten taakka harteiltani tippui. Ei enää epätoivon hetkiä alkavien menkkojen kanssa, ei ovulaatiotikkuja, vitamiineja, pirun pahaa macajauhetta, eikä muitakaan poppaskonsteja. Into hyväksyi varovasti ideani ja riemuitsin lisää. Asioilla on tapana järjestyä. 

Maanantaina, 3.1 menin apteekkiin ja ostin uusia lääkkeitä, joita mun oli määrä alkaa syömään yhteen ihan toiseen juttuun. Kotimatkalla muistin, että äitini varmisteli ettenhän ole raskaana ennen lääkityksen aloittamista. Kipaisin siis vielä raskaustestin kaupasta naureskellen, että onneksi eivät ole kovin kalliita, kun ovat kuitenkin tässä tapauksessa hukkaan heitettyä rahaa. 

Kotiin tultuani päätin tehdä heti testin. Ohimennen vilkaisin tulosta ja siellä ne oli: kaksi punaista viivaa. Oli pakko istahtaa pytylle testitikkua tuijottamaan. Näytin testituloksen Intolle ja hän totesi, että koska toinen viiva on haalea, on hyvä varmistaa asia vielä seuraavana aamuna. Ja silloin haalea viiva olikin jo helakanpunainen. 

Olin raskaana. Jumaliste olin raskaana. Voi sitä tunteiden kirjoa. Ensin epäusko, sitten pakokauhu, huoli ja vaikka mitä muuta. Panikoin miten pärjäämme taloudellisesti, mitä muut ihmiset ajattelee, miten selviän raskaudesta, miten Into selviää mun raskaudesta (mä olen aivan hirveä hormonien vaikutuksen alaisena) ja vielä uudelleen mitä ihmiset oikein mahtavat ajatella. Ja miten vauva selviää ja onhan se vauva terve ja voi pyhä sylvi sentään. 

Into oli heti siitä seuraavasta päivästä lähtien onnensa kukkuloilla. Hän hyysäsi ja huolehti minusta, suukotteli vatsaani, luki kaikkea mahdollista tietoa raskaudesta, oli tilaamassa jo vaunuja (sain onneksi sen estettyä) ja suunnittelemassa isomman auton hankintaa. 

Niinpä mäkin aloin innostumaan asiasta. Raskausoireita alkoi ilmetä: paineen tunnetta alavatsalla ja rintoja kivistää. Rinnat myös kasvoi silmissä. Pahoinvointia ei ilmaantunut ja alkuun en siitä välittänyt. Olin onnellinen. Meillä oli pieni suuri salaisuutemme ja olin vihdoin raskaana. Viikon sisällä tein varmaan viisi raskaustestiä ihan vaan iloitakseni vahvasta positiivisesta raskaustestin tuloksesta. Annoimme vauvalle työnimen: Miracle. 

Luin itsekin kaiken mahdollisen informaation mitä saa syödä ja mitä ei. Mitä vitamiineja pitää ottaa ja mitä taas ei. Lopetin kahvin juomisen, olin todella tarkka kaikesta ruuasta, syynäsin kaikki mahdolliset tuotepakkaukset ja pidin huolen, etten tee mitään mikä riskeeraisi raskauden. Inton toivomuksesta pidin myös pelkästään löysiä vaatteita ylläni, sillä hän ei halunnut minkään kiristävän vatsaani. Pujotin ristin kaulaani ja rukoilin usein raskauden onnistumista. Minä, kirkkoon kuulumaton. Ostin sydänkorun ranteeseeni niinikään tuomaan onnea. 

Tätä onnellista aikaa kesti kai muutaman viikon. En ihan tarkalleen edes muista. Sitten alkoi tulla vaaleanpunaista paperiin aina kun kävin vessassa. Taas googletimme kaiken  mahdollisen tiedon ja vaikka info oli pääosin huojentavaa (yleistä alkuraskaudessa), tuli mukaan myös huoli. Valtava huoli ja pelko keskenmenosta. Koitin harrastaa liikuntaa varovaisesti ja maltillisesti, sekä myös levätä aina kun vähänkään oli sellainen tunne. 

Sitten tuli aika soittaa neuvolaan. Raskausviikkoja oli siinä vaiheessa 6+ jotain. Neuvolassa kerrottiin, että menee todella pitkälle ennen kuin näemme vauvan ultrassa, mutta voivat koittaa laitteellaan kuulla sydänäänet. Varasimme ajan n. kolmen viikon päähän. 

Taas google lauloi ja kertoi, että yksityiselle pääsee varhaisajan ultraan. Ja koska pientä vuotoa oli edelleen, päätimme sellaisen varata. Jännitti aivan hurjasti, mutta olimme myös innoissamme. Ultrassa todettiin raskaus ja että se oli oikeassa paikassa, mutta että raskaus olisi aikaisemmilla viikoilla kuin mitä luultiin. Lääkäri laski, että olisin ovuloinut kovin myöhään ja raskaustestin tulos olisi tullut todella aikaisin. Hän totesi, että jo seuraavalla viikolla voisimme kuulla sydänäänet, mutta nyt niitä ei valitettavasti voinut kuulla. 

Ultran jälkeen itkin hysteerisesti. Tiesin, ettei lääkärin teoriassa ollut mitään tolkkua ja tiesin myös, että kaikki ei ole kunnossa. Silti halusin niin kovasti toivoa onnellista loppua, että yritin rauhoittaa itseäni. Ei voinut muuta kuin odottaa. 

Hikoilin kovasti öisin. Yhtenä yönä alaselkäni oli todella kipeä. Rintani olivat edelleen todella arat ja isot ja alavatsassa paineen tunne. Ei pahoinvointia. Heräsin joka aamu toivoen voivani pahoin ja petyin joka kerta. Se kun olisi ollut merkki, että vauva voi hyvin ja raskaus etenee normaalisti. 

Sitten sairastuin koronaan. Ja mulle se tuli tosi pahana. Jouduin olemaan kaksi viikkoa sairaslomalla. Töissä oli sellainen tilanne päällä, että mun oli sitä hoidettava sairastumisesta huolimatta. Vuoto lisääntyi, mutta vieläkin se oli epämääräistä ja loppui välillä kokonaan. Pelkäsin raskauteni vuoksi, stressasin työasiaa ja olin todella kipeä. En halunnut millään tavalla riskeerata raskautta, joten en ottanut mitään lääkettä auttamaan olotilaani. Laskin päiviä, että pääsisin karanteenista ja raskauteni tilanne selviäisi. 

Karanteeni päättyi maanantaina ja keskiviikkona oli neuvola. Edellisenä iltana täytimme ”tuhat” erilaista kyselyä netissä neuvolaa varten. Olin yhtä aikaa toiveikas, pelokas, innoissani ja turhautunut. Tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta sydän ei suostunut myöntämään asiaa. Niinpä uskottelin itselleni, että hyvin tämä päättyy ja selailin kaikenmoisia vauvavideoita netissä ihastellen miten suloinen vauvastamme tuleekaan. 

Neuvolassa käytiin kaikki mahdollinen läpi ja sitten yritettiin vatsapeitteiden päältä löytää sydänääniä siinä onnistumatta. Jälleen kerran olisi pitänyt odottaa, edelleenkään ei saatu asioihin selvyyttä. Kotona sain itkuhepulin ja totesin Intolle, että en kestä enää. Että meidän pitää mennä taas yksityiselle ultraan (mutta johonkin toiseen paikkaan) vielä samana päivänä. Niinpä varasin aivan hävyttömän kalliin ultra-ajan ja lähdimme matkaan. 

Ultrassa kävi heti selväksi, että vaikka kohtu oli selvästi kasvanut ja vastasi viikkoja, niin sitten taas se kohdun sisältö ei ollut samalla tavalla kasvanut ja kehittynyt. Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta ei vaan vastannut viikkoja. Raskaus oli keskeytynyt. Pudistelin päätäni Intolle ja muodostin sanat ”I’m sorry”, jotta hän tiesi missä mennään ja luopuisi jo vihdoin toivosta hänkin. 

Sain lähetteen Tyksiin kaavintaan ja koska edelleenkään ei voitu 100 % varmaksi sanoa raskauden keskeytyneen, kirjoitti lääkäri lähetteeseen pyynnön varmistaa vielä kerran ennen kaavintaa. Ja tästä syystä Into, tuo maailmankaikkeuden optimistisin ihminen, ei vieläkään pystynyt täysin luopumaan toivosta. 

Ajoimme kotiin ja itkin koko matkan. Kotona pyyhin kyyneleeni ja lähdin asiakaskäynnille. Olin edelleen raskaana oireineni, vaikka tiesin kantavani sisälläni jotakin kuollutta. Ja koska oloni oli lievästi sanottuna epätodellinen, hoidin työni kuin robotti ja koitin parhaani mukaan pärjätä. Aika ajoin (muilta piilossa) sain itkukohtauksia ja sitten taas kasasin itseni. Toivoin, että raskaus tulisi ulos itsestään, mutta eihän siinä niin käynyt. 

Jonkin ajan päästä sovin meneväni pitkästä aikaa tapaamaan parasta ystävääni, joka asuu toisella paikkakunnalla. Asia oli Intolle täysin ok ja tunsin, että tarvitsen pienen irtioton. Menin lauantaina ja vietimme kivaa aikaa yhdessä ihan vaan oleskellen, jutellen, saunoen ja hyvin syöden. Seuraavana päivänä lähdin ajamaan hänen luotaan suoraan töihin, eli sunnuntain näyttörundille. 

Rentoutuneena ja hyväntuulisena ajelin tuon parin tunnin matkan ja juuri ennen ensimmäiselle asunnolle saapumistani yskäisin. Tuon yskäisyn mukana housuihini tulvahti jotain. Hämmentyneenä mietin pissasinko housuni, mutta se oli verta. Ja sitä oli paljon. Yskäisin vielä kahdesti, en tahallani vaan koronan jäljiltä ja molemmilla kerroilla housuihini pulppusi lisää verta. 

Mietin  mitä ihmettä tehdä. Päätin ajaa huoltoasemalle ja mennä vaihtamaan vaatteet sinne. Onneksi olin tulossa yökylästä, joten matkassani oli rennot kotivaatteet ja löysin käsilaukusta myös kuukautissiteitä. 

Nousin ylös autosta, pakkasin muovikassiin tarpeet ja se kassi haarojeni edessä kävelin huoltoasemalle huomatakseni, että se oli kiinni. Samalla tunsin miten jotain kiinteää ainesta tuli pikkuhousuihini. Kuin ”paskat housussa” vaapuin takaisin autolle ja ajoin lähellä olevaan kauppaan, jossa muistin olevan myös yleisöwc. Onni oli matkassa ja vessan ovi oli auki. 

Verta oli kaikkialla. Siis kaikkialla. Kaavin pikkuhousuistani läjän hyytymää ja heitin pyttyyn. Pesin jalkojani, alapäätäni, käsiäni, lattiaa, lavuaaria ja vessanpyttyä. Lopulta sain vaihdettua puhtaat vaatteet, ”tumpuloitua” alushousuni ja pääsin lähtemään matkaan. Myöhästyin reilusti näytöltä. Vapisin kuin haavanlehti ja tunsin itseni todella heikoksi. En muista mitä keksin selitykseksi miksi olin myöhässä, mutta jotenkin selvisin näytöstä joka tapauksessa. Näytön aikana tunsin miten aloin taas vuotamaan paljon ja menin vessaan tunkemaan housuihini varuiksi vessapaperia. Ja sen jälkeen jatkoin näyttöä tavalliseen tapaan. 

Matkalla seuraavalle näytölle ehdin hakea nopeasti juotavaa ja jotain syötävää. Otin särkylääkkeen, sillä kivut oli melkoiset. Näin hoidin kaikki näyttöni kunnialla kotiin ja pitkän päivän päätteeksi kaaduin aivan raatona kotona sohvan pohjalle. Hyytymiä tuli edelleen, kivut oli kovat ja vuoto hurjaa. Niinpä vaan vaihdoin tiuhaan sidettä ja söin buranaa. 

Seuraavana päivänä vuoto oli huomattavasti maltillisempaa, mutta kivut oli edelleen kovat. Tein kotoa käsin töitä ja söin särkylääkkeitä. Keskiviikkona soitin Tyksiin ja kysyin odotanko sitä saatua aikaa (johon oli vielä yli viikko), vai pitäisikö tulla aiemmin. Kerroin myös kivuista. Hän antoi ajan seuraavalle päivälle. 

Tuo päivä oli torstai ja se oli töiden suhteen sangen haastava. Ensin oli palaveri, jossa puitiin sitä stressaavaa tilannetta ja sain ”sanomisia”, joskin ihan rakentavasti. Yritin pysyä tyynenä samalla kun vatsani kramppaili ja mielessä myllersi. Palaverin jälkeen ajoin suoraan Tyksiin. Jouduin menemään sinne yksin ilman Intoa, sillä olin sopinut vielä samalle päivälle sekä asiakaskäynnin, että näytön 1,5 tunnin ajomatkan päähän. Jälkeenpäin ajatellen aivan järjetöntä, mutta kuten kerroinkin: oloni oli sangen epätodellinen koko ajan, enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi. 

Sairaalassa tehtiin sisätutkimus, jossa huomattiin, että ”raskausainesta” oli jäänyt kohdunsuulle tukkimaan reitin ja se oli aiheuttanut kohdun supistelua, eli oli kipujen syy. Tuo aines kaavittiin pois ja se oli todella kivulias ja epämieluisa kokemus. Hoitaja tuli kerran varmistamaan, että olen tajuissani. Kestin kaiken valittamatta ja itkemättä. Toimenpiteen jälkeen lääkäri kosketti polveani ja lausui osanottonsa. En pystynyt enää pidättämään itkuani. 

”Tumpuloin” jälleen itseni ja jo hississä soitin Intolle. Välittämättä muista ihmisistä itkin ja selitin missä mennään. Itkin koko matkan autolle. Autossa kasasin itseni, pyyhin naamani, otin särkylääkkeen ja ajoin hoitamaan työni. 

Pientä vuotoa jatkui varmaan pari viikkoa, ehkä enemmänkin. Sitten se vihdoin loppui. Kivut loppui aika pian sen kaapimisen jälkeen. Työstin kovasti asioita ja välillä meni paremmin, mutta useimpina päivinä olin aivan maassa. Lopulta niin pahasti, että purskahdin itkemään kuntosalillakin (kirjoitin asiasta aiemmin). Niinpä päätin ottaa sen irtioton mökillä. Sen mikä oikeastaan epäonnistui, mutta kuitenkin onnistui. 

Työssä se stressaava asia hieman helppasi, elinikäisen perussairauden olemassaolon lopulta hyväksyin (sen mihin piti alkaa syödä lääkettä. Sain siitä diagnoosin joulukuussa ja se aiheutti melkoisen kriisin sekin), keskenmenon hyväksyin, sen miten raju ja kivulias se oli, käsittelin. Elämä alkoi palata uomiinsa ja lopulta, viime viikon torstaina, mulla alkoi kuukautiset. Olin niin onnellinen niistä. Tunsin, että vihdoinkin kaikki normalisoituu ja voidaan jatkaa elämää. Olin todella huojentunut ja innoissani. 

Perjantaina olin sopinut aamupäivälle asiakaskäynnin. Olin laittanut housuihini varmuuden vuoksi kaksi sidettä, vaikka kuukautiset oli vasta aluillaan. Kävelimme talon pihalla ja yhtäkkiä tunsin miten housuihini tuli verta, paljon verta. Koitin hoitaa hommat kunnialla loppuun ja ilmoitin sitten asiakkaalle, että palaan asiaan sähköpostitse. Lähdin ajamaan kotiin ja matkalla soitin Intolle kertoen, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Ilmoitin tulevani kotiin (Intolla oli vapaapäivä työharjoittelusta), mutta että ensin pitää käydä toimistolla hoitamassa yksi tärkeä paperi. 

Puhuin hänen kanssaan edelleen puhelimessa, kun pääsin toimiston pihalle. Nousin autosta ja silloin verta alkoi tulla kuin saavista kaatamalla. Housuni oli polviin saakka kauttaaltaan veressä ja verta tippui myös maahan. Siinä seisoin verilätäkössä ja ihmettelin Intolle, että mitäs nyt teen. Into käski kotiin. Muistin, että mulla on treenikassissa pyyheliina, joten sovitin sen takapuoleni alle ja ajoin kotiin. 

Kotona koitin jälleen selvitä verilöylystä vessassa. Pestä verta kaikkialta ja selviytyä suihkun alle. En vuotanut pelkästään verta, vaan myös massiivisia hyytymiä tuli ulos aika ajoin, n.10 minuutin välein. Sotkin housut toisensa perään noin tunnin aikana. Verta ja hyytymiä siis todellakin tuli paljon. En itse ymmärtänyt soittaa edes lääkäriin, mutta lopulta soitin erään henkilön suosittelemana työterveyteen ja sieltä käskivät soittaa sairaalaan. Sieltä käskivät tulla heti paikalle. 

Vuoto jatkui ja hyytymiä tuli solkenaan. Lääkäri totesi, että tilanne on aikalailla paha ja että verenvuoto on massiivinen. Kohtuni oli myös täynnä verta ja hyytymiä. Sain lääkettä ja otettiin näyte kohdusta. Sitten verikokeet ja tulosten odottelua paikan päällä. Jos kuntoni heikkenisi, olisi seuraavaksi tiputus. 

Hemoglobiini oli tippunut lähes 40 yksikköä edellisestä mittauksesta neuvolassa, mutta oli kuitenkin, kiitos päivittäisen rauta-annoksen, satasen pintaan. Raskaushormoni oli kuusi. Lähdin vähän niinkuin omalla vastuullani kotiin vannoen, että jos vointi huononee, tulen takaisin. Keltarauhashormonia kymmenen päivän kuuri ja lisäksi verta hyydyttävää lääkettä (en muista nimeä). Kontrolliverikoe seuraavana tiistaina. Koepalatulokset myöhemmin. 

Kotiin tultuamme vointini heikkeni huomattavasti. Tärisin ja olin lopulta niin heikko, että Into joutui kantamaan mut sänkyyn. Kieltäydyin ankarasti lähteväni sairaalaan. Halusin vain nukkumaan. Yöllä heräsin vessaan ja jessus miten huimasi. Lisäksi kävelyni oli todella omituista, katkonaista. Ystäväni kertoi seuraavana päivänä, että johtui nestehukasta.

Seuraavana aamuna herättyäni oloni oli kuitenkin paljon parempi. Ja siitä on alkanut varovainen toipuminen. Nyt tilanne on se, että otin tänään viimeisen pillerin kymmenen päivän hormonikuurista. Keskiviikkona soittivat tuloksia. Hemoglobiini oli edelleen vähän laskenut, eli rautaa pitää syödä. Raskaushormoni oli nyt kolme. Lääkäri epäili, että ensinnäkin raskauteni on ollut luultua pidemmällä ja toisekseeen kohtuun oli jäänyt kaikesta huolimatta vielä raskausainesta, joka nyt sitten tuli ulos. 

Pahaa pelkään, että tämä ikävä tarina ei pääty edes tähän, sillä vuodan edelleen, lääkkeestä huolimatta. Nyt pitäisi muutaman päivän päästä tulla ns. tyhjentymisvuoto. Yritän olla pelkäämättä, mutta olen varautunut, että se tulee olemaan  vaikea. 

Vielä en tiedä miten tämä tarina päättyy, mutta tällainen on ollut tämä vuosi tähän mennessä. Lisäksi suuret taloudelliset vastoinkäymiset ja suuret, odottamattomat laskut, jotka yhdessä ovat suisseet meidät aika ahdinkoon. Intolla on myös aikamoisia vastoinkäymisiä ja stressitekijöitä omassa elämässään,  jotka eivät ainakaan helpota kummankaan tilannetta. 

Ihan helpolla ei siis olla tätä ensimmäistä neljännestä vuodesta taputeltu, mutta ainakin herätään joka aamu uuteen päivään. Sekin on jo jotain. 

Jos jaksoit lukea loppuun saakka, annan sinulle virtuaalisen urhoollisuus- ja kärsivällisyyspalkinnon. Ja jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, niin nyt tiedät miksi olen ollut vähän allapäin. Ja mä taas olen päättänyt olla välittämättä mitä muut tästä ajattelee, joten totta puhuen ei kiinnosta hiukkaakaan, jos tuomitset ajatuksen raskautumisesta tässä iässä. 

Ja eiköhän tämä ollut tässä. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen saimme nämä katastrofaaliset kuukaudet, mutta myös hetkittäiset uskomattomat onnen tunteet. Tuskin meille enää toista mahdollisuutta suodaan, joten on aika miettiä niitä muita vaihtoehtoja. Niistä sitten joku toinen kerta. 










Kommentit

Suositut tekstit