Haasteita ja parisuhdeongelmia




 Jäin tänään miettimään, että mikä idea mun on täällä blogissa yrittää vaan keskittyä positiiviseen ja pyydellä anteeksi, kun on murheita ja valitettavaa. Eikös se ole niin, että jokainen päättää mitä lukee ja toisaalta jos en avaisi esimerkiksi nyt tätä meidän vaikeaa vuottamme ja toisin vain esiin ne (harvat) hyvät ajat, niin silloinhan olisin ulkokultainen. Ja mä olen aina inhonnut teeskentelyä. Ja siis kyllähän mä olenkin valittanut. Mutta huomasin, että lopetin kirjoittamasta tänne mitään, kun ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Eihän se nyt niin mene. 

Eli lukeminen tästä eteenpäin on omalla vastuullasi. Aion avautua ja valittaa. Kerron pala kerrallaan vastoinkäymisistämme. Kaikki tuskin mahtuu yhteen päivitykseen. 

Ehdottomasti isoin on tietty ollut se keskenmeno. Eikä vaan yksi, vaan kaksi keskenmenoa. Peräkanaa, kuukauden välein. Ja kun ne molemmat olivat vielä niin rajuja, niin eipä se ole kumma miten ne aiheutti meille molemmille traumoja. Samalla mä olen joutunut kipuilemaan sen tosiasian kanssa, että en pysty Intolle lasta tarjoamaan. Ja Into luopumaan haaveestaan perinteisestä perheestä. Ei ihan helppoja juttuja kumpikaan. 

Ja sitten on sekin, että kohta en jaksa lasta enää missään muodossa. En adoptiolasta tai muutakaan. En ole enää ihan nuori. Mun esikoinen on kaksi vuotta nuorempi siitä, kun minä olin iältäni hänet saatuani. Voin kohta olla jo mummu. Nuorempi on 14-vuotias. Teinivuodet alkamassa. 

En totta tosiaan tiedä miten tämän pulman ratkaisisi. Intolle lapsettomuus ei ole vaihtoehto ja mulla taas alkaa olla uuden lapsen hankinta pois vaihtoehdoista. Niinpä tunnen olevani kusipää mulkku, joka itsekkäästi pilaa Inton elämän pakottamalla sen pysymään lapsettomassa liitossa. Tai että myöhemmin se junailee muksun jotenkin muuten ja siihen tietty tarvitaan toinen nainen. Kun erota ei voi, jää vaihtoehdot aika vähiin miten tämä kuvio toteutetaan. 

Opimme edelleen tuntemaan toisiamme. Ja nyt on käynyt ilmi, että vaikka Into on pääosin ihana ja valoisa tyyppi, on hän aivan umpimulkku silloin, kun taloudellinen stressi painaa päälle. Hänestä tulee kuin toinen ihminen ja se ihminen  ei ole millään muotoa miellyttävä. Kaikkea muuta. Äkäinen valittaja, jolla mikään ei ole hyvin ja mä en osaa tehdä mitään oikein. Herkkähipiäisyys on sitä luokkaa, että en voi käytännössä puhua, sanoa tai tehdä mitään, josta Into ei tavalla tai toisella vetäisi herneitä nenäänsä. 

Alkusoittoa saatiin meidän Sisilian reissulla. Matka itsessään oli ihana ja paikat upeita. Mutta viimeisenä päivänä Into haastoi aamusta saakka riitaa. Häntä ärsytti, että minä halusin mennä ajoissa lentäkentälle. Suomen päässä kun juostiin portille, enkä ehtinyt käydä vessassa tai mitään muutakaan. Ilmoitin silloin, että kotimatkalla mennään mun aikataulussa (=normaali aikataulu) kentälle ja siitäkös hän ei tykännyt. Tosiaan piikitteli ja oli ärsyttävä kunnes se eskaloitui siihen, että mä annoin hänen kuulla kunniansa Milanon rautatieasemalla. Ja nigerialaiselle miehelle EI rähistä julkisella paikalla. Niinpä hän häipyi tiehensä ja jätti mut yksin. 

Kypsänä aikuisena naisena haukuin hänet tekstiviestitse aivan pataluhaksi ja lähdin painelemaan yksin pitkin katuja. No, Into ei ollutkaan jättänyt mua oman onneni nojaan, vaan seurannut kauempaa perästä. Silti tuo tilanne oli mulle lähes mahdoton päästä yli. Hän haastoi riitaa ja kun mulla lopulta meni kuppi nurin, jätti hän mut ventovieraaseen paikkaan yksin. 

Reissun jälkeen tapeltiin tulisesti viikkoja. Välillä pidettiin pari päivää rauhaa ja sitten taas tapeltiin. Loputon, helvetin myrkyllinen kierre. Niin paha, että jossain vaiheessa ehdotin jo eroa. Monestakin Inton ilmaisusta sain sellaisen käsityksen, että hänet on pakotettu olemaan mun kanssani, sillä ero ei ole vaihtoehto. Loukkaannuin verisesti. Niin siis tämä tosiaan on myös se syy mihin viittasin jo aiemmin lapsiasian kanssa. Erota ei yksinkertaisesti voi, sillä se olisi niin häpeällistä. Tämä korpeaa mua suuresti. Onhan hän jälkikäteen paikannut, ettei missään nimessä halua erota, kun rakastaa mua, mutta herkkähipiäisenä sitä sitten miettii mikä on totta ja mikä ei. 

Tämäkin yksi asia. Mä olen täynnä tulta ja tappuraa kun olen vihainen, mutta en sano asioita mitä en tarkoita. Voin kertoa, että toinen on mielestäni totaalinen paskiainen ja tarkoitan joka sanaa. Voin verbaalisesti sivaltaa todella rajustikin, mutta seison sanojeni takana. En koskaan käytä sanoja, joiden tarkoitus on vain loukata toista ja sitten jälkikäteen pahoittele, etten tarkoittanut mitä sanoin. Into tekee näin. Ja se on huonompi juttu, sillä mun maailmani on mustavalkoinen: uskon mitä mulle sanotaan. 

No niin, jospa sitten tähän katkaisen tämän kirjoitukseni. Mutta aallokkoa on ollut. Tämä on heittämällä vaikein vuoteni aikoihin. Mutta siitä lisää seuraavassa päivityksessä 😇












Kommentit

Suositut tekstit