Pienin askelin ja pehmeästi paluu arkeen

Mm. tämmöisiä nyt tankataan…

 Olin lääkärissä viime perjantaina. Hän olisi halunnut jatkaa vielä sairaslomaa, mutta kieltäydyin. Olenkin unohtanut mainita, että hurjan alhaisen ferritiinin ja hemoglobiinin lisäksi mulla oli/on kilpirauhasarvot päin hanuria. Mutta kun toinen arvo viittaa liikatoimintaan ja toinen vajaatoimintaan, niin ainoa järkevä selitys on elimistön voimakas stressitila. 

Saikulla ollessani sairastin kolme (3!!!!) flunssaa. Kai aina yhtä flunssaa kohden stressitasotkin tippui edes pikkuisen. Nytkin on vielä tukkoinen olo, mutta onneksi tämä viikko on tosiaan erittäin pehmeä alku takaisin töihin. Ai miksi kieltäydyin saikun jatkosta? Koska koin, että on pakko jo palata velvollisuuksien ääreen ja alkaa tekemättömät työt stressaamaan enemmän kuin töissä oleminen. 

Nyt on kuitenkin aika hiljaista, joten sain aloittaa sangen pehmeästi työviikon. Muutama tapaaminen ja muutoin työt tietokoneella tehtävissä. Ja niitä kun voi tehdä missä vaan, niin ollaan hoitokoira Helmin kanssa ihanalla mökillä. Täällä on hiljaista ja rauhallista, luonto ja meri ympärillä ja kamiina. Rakastan sekä tulta, että merta. Nyt on molemmat ja nautin suunnattomasti. 

Into vei kuopuksen kouluun aamulla ennen kuin lähti itse kouluunsa. Jäävät koulujensa jälkeen omille menoilleen, joten vietetään tämä päivä kaksin Helmin kanssa. Suunnittelen meneväni lähistölle omppuvarkaisiin, jotta saan tehtyä omenapiirakkaa. 

Onpa muuten ironista, että vielä elokuun alussa täällä kirjoitin ja lohduttelin itseäni, että mulla on moni asia kunnossa, kuten terveys. Ja tässä sitä sitten ollaan. Se on hurja tunne, kun tahtoisi ja pää jaksaisi, mutta kroppa ei vaan toimi. Toisaalta olen tästä(kin) kokemuksesta kiitollinen, sillä olen oivaltanut monia asioita saikulla ollessani ja edelleen olen tietoinen, että paljon on hyvää elämässäni. 

Huomaan itsekin muuttavani toimintatapojani siten, että elämässäni olisi mahdollisimman vähän stressiä. Ei siis siten, että olisin päättänyt, että ”nyt en enää stressaa”, vaan siten, että olen totaalisen kyllästynyt märehtimään ja murehtimaan. Siksi ihan kuin automaattisesti muutan toiminta- tai ajattelutapoja, kun joku mieltä kaihertanut asia tulee vastaan. 

Vaikka elämä sinällään on aika samoissa uomissaan, tunnen silti vahvasti olevani suuressa muutoksessa. Ja koen myös, että elämän on ollut pakko hakata mua lekalla päähän, jotta olen ymmärtänyt nyt olevan aika. Vähempi ei kai riittänyt.