Todennäköisesti viimeinen ilta tässä kodissa

 Lupasin kuopukselle, että perinteinen jouluaaton aamiainen vietetään vielä vanhassa kodissa. Olen yksin roudannut huikean määrän tavaraa uuteen kotiimme. Niin paljon, että niska on pahasti jämpissä ja iskias vaivaa isosti. 

Silti olen onnistunut jotenkuten säilyttämään kodinomaisuuden täällä muuttohärdellin keskellä ja viritin joulukoristeitakin. Kaikki perinteet olivat joulussamme läsnä: perinteiset koristeet, karkkikipat, aamiainen riisipuuroineen ja lahjat joulukuusen alla. 

Nyt kuopus on isällään ja me tultiin iltasella Porista joulua viettämästä perheeni parista. Ensi töikseni aloin purkamaan koristeita ja pakkaamaan kamoja. Esikoinen tulee huomenna auttamaan muutossa ja tavoite on, että saisimme ainakin valtaosan huonekaluista muutettua huomenna niin, että voisimme alkaa asettumaan uuteen kotiin. 

Kaikkea emme millään pysty siirtämään huomenna, mutta jospa niin, että asettuisimme uuteen paikkaan ja siirrettäisiin sitten mahdollisuuksien mukaan loput kamat vanhasta uuteen. 

Mulla on ihan hirveän ristiriitaiset tunteet. Ostin tämän asunnon 4,5 vuotta sitten. Olin eronnut pitkästä liitosta ja oli kova kiire löytää uusi kämppä. Tämä oli ainoa meille soveltuva. Hinta oli kohtuullinen, huoneita tarpeeksi ja esikoiselle jopa oma sisäänkäynti huoneeseensa. 

Muutettuamme huomasin, että säilytystilaa oli aivan liian vähän. Sitten huomasin ilmanvaihto-ongelmat ja talvella ilmaantuvat ötökät. Puhumattakaan, että olin rikki avioeron jäljiltä ja opettelin elämään ja olemaan yksin. Yli nelikymppisenä ja silti elämäni ensimmäistä kertaa. 

Ei ollut ihan helppoa. Rahaa paloi ihan hulluna remontteihin ja uusiin hankintoihin ja samalla ratkoin yhden ongelman toisensa perään. Ja ne ongelmat eivät olleet ihan pieniä. 

Lapset tottakai kipuilivat myös ja podin valtavan huonoa omaatuntoa. Elämä oli pääosin erittäin rankkaa, mutta toisaalta sain huikeita onnistumisen tunteita, kun askel askeleelta kunnostin asuntoa ja onnistuinkin tekemään siitä sangen kivan ja samalla täysin oman näköiseni ja persoonallisen. Kodin isolla koolla. 

Sitten rakastuin ja lopulta todella vaikean  ajanjakson jälkeen särjin sydämeni pahemman kerran. Tähän ”eroon” (emme koskaan seurustelleet, sillä hän ei halunnut) liittyi muutama tosi rankka juttu, joita kävin läpi yhtä aikaa ja niiden seurauksesta menin ihan palasiksi. 

Lopulta elämä päätti muuttaa suuntaa, tapasin Inton ja elämässäni alkoi kaksi kenties onnellisinta vuottani. Pohjalla rämmittyäni osasin niistä totisesti nauttia. 

Sitten tuli tämä vuosi kaikkine vastoinkäymisineen ja ongelmineen. Älyttömän vaikea ja stressaava ajanjakso, joka söi kaiken energiani. Tuli tarve yksinkertaistaa elämää isosti. Toisaalta aloittaa myös puhtaalta pöydältä. Jättää kaikki koettu taakse ja muuttaa yhdessä Inton kanssa uuteen asuntoon. Elää helpommin ja huolettomammin. Tehdä vähemmän töitä asunnon kanssa ja yksinkertaistaa elämää. 

Ei tämä silti helppoa ole. Olen täysin eri ihminen kuin tähän asuntoon muutettuani. Olen kasvanut ja oppinut paljon. Pudonnut polvilleni ja noussut. Haastanut itseäni ja pystynyt vaikka mihin. Minua on myös satutettu, mutta niin olen minäkin satuttanut muita. 

Ennen kaikkea tämä asunto on opettanut minua. Se on haastanut ja koetellut, mutta samalla antanut valtavasti. Kuulostaa varmaan hassulta tällainen tunteilu, mutta tämä koti on todennäköisesti koko elämäni merkittävin paikka. Tuskin koskaan enää elämäni tulee samalla tavalla mullistumaan. 

Seuraava asunto ei ole oikein mitään. Se on ihan kiva ja kaikki on ihan kunnossa. En todennäköisesti tee siellä juuri mitään remonttia, enkä todennäköisesti tule siihen rakastumaan. Se on välivaiheasunto ja mahdollisimman helppo sellainen. Silti odotan innolla sen suomaa uutta alkua. Siellä mikään ei muistuta vanhoista kivuista, sydänsuruista tai pettymyksistä. Se on vain meidän yhteinen kämppä. Parhaassa tapauksessa koti.

Tänään nautitaan tästä oikeasti kodista, todennäköisesti viimeistä iltaa. Kiitollisuudella ❤️