Jatkoa edelliselle kirjoitukselle tyhjästä sylistä

 Niin. Mullehan tilanteesta muotoutui melkoinen kriisi. Minussa syy, minä en ole hedelmällinen, enkä oikein nainenkaan enää. Näin tunsin. Into on jumissa kanssani ja olen pilannut kaiken. Ihmispaska, epäonnistunut isosti. 

Tällaisia aatteita pyöri mielessäni. Mietin, että meillä on nyt kolme vaihtoehtoa. Tai siis mulla. Intolla kaksi. 

Jos adoptoimme lapsen, saa Into kokea ydinperheen, mutta lapsi ei ole biologisesti hänen. Jos päädymme kumppanuusvanhemmuuteen, lapsi on biologisesti hänen, mutta hänellä on yhteishuoltajuus jonkun toisen kanssa. Nämä on kai ne todennäköisimmät. Villinä korttina sijaissynnyttäjä, mutta sitä ei olla vielä edes selvitelty. 

Kolmas vaihtoehto on, että minä jätän Inton. Hänelle avioliitto on pyhä ja ero ei ole missään tilanteessa vaihtoehto. Hän myös kohtaisi paheksuntaa perheessään ja yhteisössään, mutta eihän hän sille mitään voisi, jos vaimonsa hänet jättäisi. Ja silloin hän ehkä säästyisi myös paheksunnasta. Mielessäni ajattelin sen olevan rakkaudellinen teko omalta osaltani. Siis jos jättäisin Inton. Hän olisi vapaa perustamaan perheen jonkun toisen kanssa ja minä ottaisin eron, sekä syyt niskoilleni. 

Olin jo valmis toteuttamaan tuon erosuunnitelman, sydän täynnä rakkautta Intoa kohtaan. Se todella on totta, että sitä kun aidosti toista rakastaa, niin toivoo hänelle vain onnea ja hyvää, vaikka ei olisi itse sitä toisen kanssa jakamassa. 

Onneksi sentään puhuin asiasta muutamankin ystäväni kanssa ja he saivat taottua järkeä päähäni. Siis että en voi vain jättää Intoa, vaan meidän on yhdessä mietittävä vaihtoehtoja ja että hänellä on oikeus kertoa mitä oikeasti haluaa. 

Niinpä puhuimme. Kerroin miten olen valmis ottamaan kaikki syyt niskoilleni ja tekemään edelleen kaikkeni, ettei hän joudu Suomessa vaikeuksiin oleskelulupansa kanssa jne. Hän kysyi luulenko tosiaan olevani niin helposti korvattavissa. Että hän vaan lähtisi ja perustaisi perheen jonkun toisen kanssa ja kaikki olisi hyvin. Itkien kerroin, etten halua hänen tekevän ns. vaillinaisia ratkaisuja elämässään. Kun se lapsen saaminen on hänelle aivan äärettömän tärkeä. Ja ymmärrän sen hyvin. 

Hän totesi, että haluaa olla kanssani ja että ”toiseksi parhaat” vaihtoehdot ovat ihan riittäviä hänelle kunhan saa olla kanssani. Edelleen itkien kerroin miten koko sydämestäni haluan hänen olevan onnellinen. Hän vastasi, että minun  kanssani hän on onnellinen ja että minä olen se puuttuva palanen hänen elämässään. Että hän ei missään nimessä halua menettää minua. 

Niinpä päätin taas jatkaa päivä kerrallaan elämistä ja nauttia tästä ihmeellisen upeasta suhteestamme. Jos tämä joskus loppuu, tai Into muuttaa mielensä, niin pystyn sen kanssa elämään. Niin paljon hyvää olen hänen kanssaan saanut, jakanut, kokenut ja oivaltanut. 

Into itse totesi, että nyt ei ole sopiva aika edes miettiä lapsiasiaa. Että hänen täytyy valmistua koulustaan ensin. Sitten aletaan selvitellä vaihtoehtoja. Hänen äitinsä rukoilee puolestamme ja koko perheensä on hengessä mukana. Aika käy kuitenkin väistämättä vähiin. Tänään tuli kirje sairaalasta: ensi kuussa on aika naistenpolille. Tokkopa silloin mitään vielä operoidaan (ainakaan varmaan), mutta on vain ajan kysymys milloin alkaa tapahtumaan. Lienee kuitenkin parempi niin. Tämäkin tilanne (joka on kestänyt jo vuosia) on kuitenkin henkisesti käsittämättömän raskas taakka.