Pysähtymisen pakko



 Hitokseen ärsyttävää, mutta joskus elämä on. 

Mullahan oli viikonloppu ohjelmaa täynnä. Perjantaina salille ja ”jumppaan” kaverin kanssa, lauantaina Poriin juhlistamaan äitini synttäreitä (65 v.) ja sunnuntaina töiden jälkeen kummipoikaa ja perhettään moikkaamaan, jonka jälkeen piti vielä mennä kaverin kanssa joogaan. 

Kävikin sitten niin, että jo perjantaina tunsin olevani kummallisen väsynyt, eikä salilla meinannut sujua. Lauantaina matkalla kotikonnuilleni, tunsin oloni kummalliseksi. Iltapäivällä pyysin äidiltä kuumemittaria ja syy selvisi: lämpöä. 

Kaikki sunnuntain jutut piti tietty perua siltä istumalta. Niin työ-, kuin vapaa-ajan jutut. Onneksi peruin, sillä seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, olinkin sitten jo ihan todella kipeä. Kuume huiteli taivaissa ja mietin miten selviän kotiin. 

Selvisin ja nyt olen sitten kaksi päivää maannut raatona sohvan pohjalla. Into tuli illalla töistä ja teki ihanan hedelmälautasen, jotta saan tankattua vitamiineja. Toi hän ruisleipää, kananmunia ja teetäkin ja oli hedelmien lisäksi ostanut lemppariani, eli daim- patukan. 

Kuopus tuli eilen kotiin ja hänkin on useampaan otteeseen kysellyt, että voiko auttaa jotenkin ja että tarvitsenko jotakin. Ihania nuo elämäni miehet. 

Nyt näyttäisi siltä, että kuume on laskemaan päin, mutta vähintään huominen ja todennnäköisesti myös keskiviikko menee kyllä levossa. Kalenterinikin tyhjensin siten, että lepo on mahdollista. 

Tämän jälkeen saakin sitten taas varovasti aloittaa jälleen kerran (melkein) nollasta liikkuminen. En tiedä aloitinko liian rajusti, olenko ollut liian kiireinen, vai osuiko nyt vaan joku tauti kohdille, kun kollegoistakin monet ovat kipeinä. 

Oli miten oli, nyt perhana huilataan!  











Kommentit

Suositut tekstit