Missä ollaan nyt ja miten sinne päädyttiin

Aloitimme etäsuhteen miehen kanssa. Hänen nimensä on muuten Innocent ja suomalainen lempinimensä Into, joksi ystäväni hänet risti ja joka on nyt yleisesti käytössä. Innocent itsekin esittelee itsensä Intona uusille ihmisille. 

Into siis asui Helsingissä ja oli kiireinen niin, että hänellä oli vain lauantait vapaana. Hän asui kimppakämpässä ja hänellä oli huonekaverikin. Minulla taas nuorempi poikani kanssani joka toinen viikko ja hän ei ollut koskaan nähnyt äitiään kuin isänsä kanssa. En siis halunnut ihan heti tuoda Intoa näytille. 

Niinpä ihan alkuun näimme vain joka toinen viikonloppu perjantai illasta sunnuntai- iltaan. Suhteemme eteni hurjaa vauhtia ja kaikki tuntui sekä luonnolliselta, että varmalta. Niinpä aika kohta esittelin Inton myös pojilleni. Pojat ottivat Inton hyvin vastaan, joskin nuorempi oli alkuun vähän herkillä, kun ehkä vasta silloin ymmärsi, että emme palaa yhteen isänsä kanssa. 

Aika pian esittelyn jälkeen myös eksäni kertoi minulle esittelevänsä naisystävänsä pojalle ja jotenkin tuo esittely helpotti pojan sopeutumista. Ehkä se, että molemmat vanhemmat olivat nyt uusissa suhteissa, oli jotenkin helpompi hyväksyä. Alusta asti poika on tullut hyvin toimeen niin Inton, kuin eksäni naisystävän kanssa ja olen siitä erittäin onnellinen. 

Nyt pääsimme näkemään joka viikonloppu, mutta aika pian Intolle tuli lisävelvoitteita Helsingin päässä niin, että useimmiten näimme lauantai aamusta sunnuntai aamuun. Uudenmaan eristys koronan takia piti meidät erillään kolme viikkoa. Vietimme tuntikausia videopuheluiden parissa. 

Helmikuun alussa ”alettiin oleen” ja toukokuun 16.päivä Into kosi. Kosinta tuli aivan täytenä yllätyksenä. En osannut aavistaa ollenkaan. Hän oli ottanut matkaansa sormuksen, jota tiesi minun käyttävän (eli olisi sopivan kokoinen), mutta en usein (eli en huomaisi sen puuttumista) ja sen avulla hän osasi ostaa oikean kokoisen sormuksen. Käytännön  miehenä oli kultasepänliikkeessä kertonut aikovansa kosia ja että ei tiedä mitä tulen vastaamaan. Niinpä sormusta ei kaiverrettu ja myyjä lupasi, että Into saa sen palauttaa, jos kieltäydyn kosinnasta. 

Kolme kuukautta etäsuhteessa ja kihloihin. Aivan pähkähullu ajatus, mutta kuulin itseni vastaavan ”kyllä”, kun mies minua polvillaan kosi. Jälleen kerran kuuntelin kai sydäntäni, sillä järki koitti huudella kaikenlaisia varoituksia. 

Into totesi, että tietää meidän suomalaisten haluavan odottaa ”tuhat vuotta” ennen naimisiinmenoa, joten siksi hän ilmoittaa minulle, että on valmis kanssani naimisiin vaikka heti, mutta ei ota asiaa puheeksi, vaan odottaa aloitteen tulevan minulta. Ja että on valmis odottamaan vaikka sen tuhat vuotta. 

Ihan tuhatta vuotta hänen ei tarvinnut odottaa. Muutama kuukausi riitti. Taisi olla elokuussa, kun ilmoitin hänelle, että haluaisin hänen kanssaan naimisiin. Ensisijaisesti rakkaudesta, mutta myös koronan takia. Miehen kun piti mahdollisesti matkustaa erinäisistä syistä Suomen rajojen ulkopuolelle ja tuolloin vain perheenjäsenet olivat oikeutettuja palaamaan ulkomailta Suomeen. Halusin varmistaa saavani mieheni kotiin tarvittaessa ja siksi(kin) halusin naimisiin. 

Käytännön järjestelyiden vuoksi mies pääsi muuttamaan luokseni 2.10. Kävin hänet hakemassa ja hänen muuttokamansa mahtui henkilöautooni. Tasan viikon päästä, 9.10 menimme naimisiin. Maistraatissa olivat paikalla molemmat poikani ja vanhemman pojan tyttöystävä, veljeni ja siskoni miehensä kanssa. Hääjuhlassa oli paikalla molempien ystäviä. 

Otin mieheni sukunimen ja ryhdyin toistamiseen rouvaksi. Into ei ole ollut aiemmin naimisissa, eikä hänellä ole lapsia. 

Nyt siis asumme minun omistamassani asunnossa ja olemme naimisissa. Syksyllä oletettavasti vietämme ensimmäistä hääpäivää. Suunnitelmissa on muuttaa myöhemmin aidosti yhteiseen kotiin ja isommalle paikkakunnalle. Sitä joudumme kuitenkin nuoremman koulun vuoksi vielä hetken odottelemaan. 

Aloimme seurustelemaan, kun minä vielä tokenin sydänsuruista ja niistä henkilökohtaisista elämän kolhuista ja rähmällään olosta. Muutaman kuukauden etäsuhteen jälkeen kihloihin ja viikko yhteenmuuton jälkeen naimisiin. Aika haasteellista, vai mitä? Kaikki on mennyt kyllä yllättävän hyvin, nutta toisaalta mehän olemme avioliitostamme huolimatta vielä aivan alkuhuumassa. Aika näyttää miten meidän käy, mutta varmaa on, että rakkautemme on syvää ja aitoa ja yhteytemme aivan käsittämätön. Olen kuunnellut sydäntäni ja heittäytynyt ja nyt tuntuu, että kannatti. Jos myöhemmin sattuu, niin sitten sattuu ja siitä selvitään. Nyt on kuitenkin enemmän kuin hyvä. 

Tuo on meidän kihlajaiskuva :). Intolla ei siis ollut sormusta ennen kuin mentiin naimisiin. 

Muutama kuva vielä meistä hääpäivänä.