Vali, vali ja vielä kerran vali

 Tämä ei nyt varsinaisesti liity blogin aihepiiriin, mutta liittyy kuitenkin, sillä tilanne luonnollisesti vaikuttaa myös parisuhteeseemme. 

Lyhyestä virsi kaunis: vuodan edelleen. Paljon. Eilen oli jo valoa tunnelin päässä ja sitten se taas alkoi. Olen ollut sairaslomalla (ja voin kertoa, että saikutan äärimmäisen harvoin), mutta huomenna pitäisi mennä töihin. 

Olen heikko, väsynyt ja päätä särkee julmetusti. Ja kiukkuinen kuin persiisiin ammuttu karhu. Hormonit jyllää, joten tunteet menee ihan vuoristorataa. Kaikki muu kirjo, paitsi hyväntuulisuus. Sitä ei juuri löydy. 

Koitan pysyä positiivisena ja tsempata, mutta rehellisesti sanottuna se on kyllä äärimmäisen vaikeaa. Olen sentään jaksanut päässäni tehdä suunnitelmia tulevista projekteista ja mielekkäistä jutuista. Uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Kun nyt vaan tulis kuntoon ensin. Eilen kävelin kilsan verran ja sen jälkeen tein kuolemaa. Kuntoni on niin huono, että saas nähdä miten tästä noustaan takaisin normaaliin. Lähdetään pakkasen puolelta. 

En edes uskalla miettiä mikä on hemoglobiini nyt. Niin vähän, että parempi olla tietämättä. Rautaa toki syön päivittäin. 

Mikäli tänään kynnelle kykenen, aion leipoa yhtä ja toista. Pitkästä aikaa. Ehkä sekin piristää. En siis ole enää ihan kauheasti henkisesti maassa. Nyt vaan fysiikka ei pelitä. Hiukkaakaan. 

Vaan eiköhän tää tästä taas. Baby stepseillä etiäppäin. 

Jälkikirjoitus: meen naapurilla taitaa olla fetissi porakoneen käyttöön. Möykkä on lähes jokapäiväistä ja sitä on kestänyt pitkään. Villisti veikkaan, että vuoden verran. Tänään sitten pimahdin. Siis ihan kunnolla. Hain vasaran ja puisen leikkuulaudan ja lähdin hakkaamaan sitä seinään. Kovaa. Leikkuulauta halkesi ja naapuri jatkoi poraamistaan. Karjuin kurkku suorana, että ”lopettakaa jo, saatana” ja hakkasin avarilla kylppärin seinää. Nyt käteen sattuu. 

Ihan helvetin tyhmää, mutta ihan oikeasti tuo loputon poraaminen vaikuttaa jo aika pahasti meidän elämään. Poika ei pysty keskittymään kouluhommiinsa, mä en pysty tekemään etänä töitä (möykkä on niin kova, että esim. puhelimessa puhuminen on mahdotonta), mies ei pysty nukkumaan, eikä myöskään etänä opiskelemaan. 

Fiksu olis mennyt ystävällisesti juttelemaan naapurille ja kertomaan miten paljon tuo poraaminen haittaa ja ehdottaa vaikka jotain tiettyjä päiviä ja kellonaikoja. Mä sain yhdistetyn hermoromahduksen ja raivokohtauksen. 

Nyt makaan totaalisen voipuneena, mutta yllättävän rauhallisena sohvan pohjalla. Ehkä tuossa hepulissa vapautui sisäistä kuonaa. Ja nyt on vihdoin myös hiljaista naapurissa. Ainakin hetken. Yritän nauttia tästä.