Esittelen itseni

 Hyvänen aika! Olen kirjoittanut tätä blogia jo reilusti yli vuoden ja avannut ties mitä asioitani, mutta en ole koskaan esitellyt itseäni. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan, eli täältä pesee ainakin pintaraapaisu. 

Tarinani on hyvin vaatimaton ”ryysyistä rikkauksiin”, siis ainakin tuon rikkauden osalta, mutta olen kieltämättä ollut onnekas. Alkoholistiperheen kasvatti, jonka biologinen isä kuoli alkoholiin ollessani 16-vuotias. Hän oli 38-vuotias kuollessaan. Vanhempani erosivat jo ollessani pikkutyttö ja isäni jäi hyvin etäiseksi minulle. Olen kuitenkin kuullut, että hän oli hurmaava seuramies ja taiteellinen sielu. 

Isäpuoleni tuli taloon minun ollessa 6-vuotias. Hän kuoli alkoholiin 48-vuotiaana. Odotin silloin kuopustani. Pari vuotta sen jälkeen äitini raitistui. En tiedä johtuiko isäpuoleni kuolemasta, vai siitä, että mittava kirjo sairauksia pakotti. Hän on kuitenkin ollut raitis jo yli 10 vuotta ja myös valitettavan huonossa kunnossa sairauksiensa vuoksi. 

Äitini kanssa olen läheinen, kaikesta huolimatta. Muutama vuosi sitten hän pyysi anteeksi. Olin jo aiemmin antanut hänelle anteeksi, vaikka hän ei ollut sitä pyytänyt. Äitini on ystäväni, jolle kerron melkolailla kaiken. Olisi kuitenkin valehtelua väittää, ettei tunteeni olisi edelleen ristiriitaiset ja etteikö valtava määrä traumoja olisi edelleen painolastinani. Niitä kuitenkin kovasti työstän ja edistyn. Etanavauhtia, mutta kuitenkin. 

Isäpuolestani minulla ei ole montaa positiivista asiaa sanottavana. Joten kirjoitan ne vähäiset: hän otti minut tyttärekseen ja myös sukunimeni vaihdettiin hänen sukunimelleen. Ja hän on pikkuveljeni, sekä pikkusiskoni isä. Tai siis oli. Siinä se. 

Asuimme aina ns. huonoilla alueilla ja muutimme paljon. Olin kouluissa kiusattu ja syrjitty aina yläasteen viimeisille luokille asti, jolloin tutustuin ystäviini, jotka ovat sitä vielä tänäkin päivänä. Olen myös sanonut, että he pelastivat minut, sillä heidän kauttaan näin esimerkkiä millaista on elää ja kasvaa normaalissa perheessä. Heiltä imin myös rohkeutta mennä opiskelemaan, vaikka tunsinkin olevani ihmispaska. Sitä tarinaahan syötetään kaltaisilleni. Pahimmillaan lasten vanhemmat kielsivät olemasta kanssani tekemisissä. Olin arvoton ja vastenmielinen, mutta en ystävieni silmissä. 

Kävin ensin amiksen, kun lukion ovet eivät heti avautuneet. Valmistuin leipuriksi. Sen jälkeen kävin lukion. Sieltä kauppikseen ja sitten ammattikorkeaan. 16-vuotiaasta saakka tein samalla töitä ja olenkin kaikki opintoni suorittanut samalla työskennellen. Paikallinen ärrätäti pyysi minut töihin ja samalla vaikutti vahvasti tulevaisuuteeni. Kelpasin työelämään ja sain itseluottamusta. Samalla sinetöityi ammattialani, sillä siitä päivästä lähtien olen tehnyt myynti- ja asiakaspalvelutöitä. 

Kaikilla elämäni ihmisillä on ollut valtava merkitys minulle. Niin myös parisuhteillani. Olen todella ollut onnekas, vaikka helpolla en ole koskaan päässyt. Koitan olla kiitollinen kaikesta ja se on itse asiassa yllättävän helppoa. Ex-mieheni vanhemmat opettivat säästäväisyyttä ja tukivat myös taloudellisesti. Heidän ansiostaan avasimme asuntosäästötilin ja antoivat sinne pesämunankin. Heiltä sain myös turvallista vanhemmuutta ja välittämistä. 

Kovan työnteon, opiskelun ja säästeliäisyyden vuoksi olen tänä päivänä tilanteessa, jossa taloudellinen tilanteeni on kohtalaisen vakaa. En todellakaan ole rikas, enkä sellaiseksi edes pyri. Olen kuitenkin onnistunut säästämään ja sijoittamaan. Kerryttämään jonkinlaista omaisuutta. Erossa annoin ex-miehelleni niin valtavan hyvityksen talon hinnassa, että sillä kuittasin myös vanhempiensa taloudellisen tuen. Kiitollisuutta heille kannan silti aina mukanani. Kuitenkin kaikki mitä minulla nyt on, on yksinomaan minun omaa ansiostani. Se tuntuu hyvältä. 

Menneisyyteni ansiosta en voi sietää syrjintää, kiusaamista, tai minkäänlaista eriarvoisuutta. Eikä mulle ikinä voisi nousta ”pissi päähän” yhtään mistään. 

Olen myös uskaltautunut elämään itseni näköistä elämää. Enää ei ole tarvetta todistella mitään, tai elää kuten muut haluaa minun elävän. Olen täysin oma itseni ja rakastan sitä. Toinen itselleni äärettömän tärkeä asia on, että en ole riidoissa kenenkään kanssa. Enkä ole koskaan polttanut siltoja takaani. Toki ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta sellaista normaalia kiertokulkua pitkin. 

Ammatillisesti päädyin monen käänteen jälkeen kiinteistönvälittäjäksi. Siihenkin on ammatillinen koulutus, sekä LKV- pätevyys. Näitä hommia olen nyt tehnyt kymmenen vuotta. Saan motivaationi ihmisten auttamisesta ja toivonkin pystyväni joskus jotenkin tekemään sitä lisää. Siis auttamaan ihmisiä. Ehkä vapaaehtoistyöllä, tai jotenkin muuten. Koen olevani sen velkaa, kun tosiaan kaikesta huolimatta olen ollut elämässäni äärettömän onnekas monin eri tavoin. 

Olen nyt 45-vuotias. Vuosi sitten koin valtavan identiteettikriisin. Olen asiaa epämääräisesti täälläkin sivuuttanut, mutta en kuitenkaan kertonut. Sen verran kova paikka se minulle oli, vaikka näin jälkikäteen se tuntuu ihan hassulta. Kerron ensin taustat: olen sairastanut vauvana/pikkulapsena aivoveren- ja aivonesteenvuodon. Piti kuolla, tai vähintään jäädä vihannekseksi ja kun sitten vastoin odotuksia selvisin, oletettiin ainakin epilepsian vaivaavan minua. Sain kuitenkin vain elinikäiset lihasnykäykset jalkoihini, sekä surkean muistin ja keskittymisongelmat. Olen omannut aivovaurioisen identiteetin ja oppinut selviytymään sen kanssa. Oppinut nauramaan itselleni ja olemaan ymmärtäväinen soheltamiselleni. Se vei pitkään. 

Vuosi sitten sain kuitenkin adhd- diagnoosin. Aivovaurion vuoksi vahvan sellaisen. Lähdin hakemaan vahvistusta, että eihän mulla ole (olin saanut kuulla, että isäni puolelta diagnoosi on useilla ja kovasti suosittelivat minunkin menevän testeihin) ja järkytyksekseni lopputulos olikin sitten päinvastainen. Kaikki heitti häränpyllyä. Ensin häpesin valtavasti, sitten tutustuin aiheeseen, keskenmenon jälkeen uskaltauduin aloittamaan lääkityksen ja tänä päivänä olen jälleen kerran kiitollinen. Lääkkeestä on valtavasti apua ja enää en ole samanlainen ”kävelevä katastrofi”, kuin aiemmin. Ennen kaikkea lääkkeestä on apua työssäni ja stressitasoni on sen avulla huomattavasti alhaisemmat. En siis enää ymmärrä miten se oli minulle niin kauhistuttavan vaikeaa hyväksyä diagnoosi. Elämä nimittäin on nyt huomattavasti helpompaa ja vähemmän kuormittavaa. 

Tällainen minä siis olen pähkinänkuoressa. Alkoholistiperheen kasvatti, syrjitty ja kovia kokenut. Sieltä ponnistanut ja kovasti töitä tehnyt monellakin saralla. Jalat tukevasti maanpinnalla seisova, sydän auki oleva ja ehdottoman oikeudenmukainen. Elämää, rauhaa ja turvallisuutta rakastava oman tieni kulkija, jota joko rakastetaan tai inhotaan. En varmaan kovin monia jätä neutraaliksi. Ja tällä hetkellä elän sataprosenttisesti itseni näköistä elämää. 

Kiitos, jos jaksoit lukea ❤️