Sunnuntai angsti

 Hormonit on kyllä suoraan sieltä minne päivä ei paista. Ja kun oma ”systeemi” on sekaisin ja hormonit jyllää koko ajan enemmän tai vähemmän, niin eipä ole ihan oikeasti helppoa. 

Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että ikinä ei pitäisi mennä ”mä en voi tälle mitään”-tekosyyn taakse, mutta ihan oikeasti en ole keksinyt keinoa miten näitä hormonimyrskyjä helpottaisi. 

Noh, positiivista on, että enää en yhtä paljon räjähtele ja raivoa, kuin mitä nuorempana. Mutta toisaalta rauhallisempi (vaan ei suinkaan vieläkään mikään tyyni, kaukana siitä) luonteeni ylläpitää sellaista inhottavaa, jäytävää tunnetta jotenkin paljon tuskallisemmin. 

Ensinnäkin tietysti väsyttää ihan älyttömästi, on tunkkainen ja kipeä olo ja myös vatsaa sattuu. Kaikki se vuodettu veri saa olon tuntemaan heikoksi ja pelkkä ajatuskin värisyttää, tai puistattaa. En löydä oikeaa sanaa kuvaamaan asiaa. Sitä katsoo itseään tavallaan itsensä ulkopuolelta ja miettii miten tästäkin taas selvitään. 

Mieli on synkkääkin synkempi. Se luo negatiivisia ajatuksia, pelkotiloja ja nostaa pintaan todella vanhaakin kaunaa ja kuonaa. Tuntuu, että on vailla kaikkea. Että kukaan ei oikeasti välitä ja tekisi mieli huutaa maailmalle, että ”huomatkaa mut, välittäkää musta”. Samaan aikaan ei voisi vähempää kiinnostaa seurustella ihmisten kanssa ja jos vaan voisi, kaivautuisi peittojen alle ja pakenisi maailmaa. Paitsi, että siellä vasta se ahdistus nouseekin pintaan. 

Suru, ahdistus, levottomuus, epätoivoisuus, negatiivisuus, pelko, mustasukkaisuus ja näiden päälle jokin piinaava tunne, jota en pysty edes sanoittamaan. Eikä mitään pääsyä ulos. 

Tähän sitten päälle aivan älytön itseinho. Näytän aivan järkyttävän rumalta hormonimyrskyissä. En pelkästään hirveän lihavalta mätisäkiltä, vaan niin ällöttävän rumalta, etten meinaa kehdata lähteä ihmisten ilmoille. 

Eilen kävi näin. Mun ystävällä oli 30-vuotisbileet ja mä olin hyvissä ajoin miettinyt mitä puen ja miten laittaudun. Aloitin ajoissa ja tein huolellisesti meikin, kukersin hiuksia, suihkin hajuvettä ja pukeuduin mielestäni kauniisiin vaatteisiin. Pienen hetken peilistä katsoikin ihan viehättävä nainen. Kunnes sitten napsin itsestäni muutaman kuvan. Niistä näkyvä nainen oli kaukana viehättävästä. 

Otin lisää kuvia ja poseeraamalla poseerasin. Sain niistä sen verran siedettävät, että uskalsin lähteä liikkeelle. Olin tosissani jo riisumassa kamppeita ja jäämässä kotiin. Menin Inton luokse ja kysyin miltä näytän. Hän tietysti vastasi, että kauniilta. En uskonut. Tietenkään. 

Juhlapaikalla noteerasin, että kukaan ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Sain vahvistusta sille, että kauhealta tässä näytetään. Laitoin myös kuvat tänään instaan (laitan ne tähän päivitykseenkin). Tykkäyksiä tuli muutama, mutta vain muutama. Joka siis tottakai vahvisti asian: hirveä ilmestys. Tätä teen usein. Toiset kuvittelee mun keräävän kehuja, kun tosiasiassa kerään todisteita siitä, että ihan kauhea ilmestys olen. Laitan itsestäni paljon kuvia ja mitä vähemmän niistä tykätään, sitä enemmän saan varmistusta epäviehättävyydestäni. 

Jos joskus joku kuva saa paljon tykkäyksiä, se ei johdu minusta, vaan kivasta vaatteesta, onnistuneesta värimaailmasta kuvassa tms. Oivalsin tämän asian tänään. Ja mitä enemmän olen huuruissani (viime vuosina melkolailla koko ajan), sitä isompi tarve mulla on päivittää kuvia ja sitten puhua itselleni, että ”näitkös, pistit parastasi, etkä saanut tykkäyksiä.”

Olisi helppoa päättää olla päivittämättä mitään someen. Mutta kun se on samalla mun kuvapäiväkirja. Löydän sieltä hyvin nopeasti vuodet, ajankohdat jne. Muistan kuvan, joka tuo mieleen minkäkin muiston. Mä nautin siitä, että pääsen kuvien kautta palaamaan muistoihin, jotka muuten unohtaisin. Jotain muuta pitäisi keksiä. 

Täällä näitä nyt surkeilen taas ihan kaikkia. Sitäkin miten huono ihminen olen aika ajoin ollut, miten en osaa jakaa aikaani, en priorisoida, enkä oikeastaan yhtään mitään. Kämppäkin varmaan lähtee pian alta, kun kaikki vastikkeet ja muut nousee. Omat pojat todennäköisesti vihaa mua aikuisina ja onnistun todennäköisesti kusemaan lopulta kaikki ihmissuhteeni. Eikä kukaan musta oikeasti edes välitä. 

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita sitten pyörii taukoamatta päässä. Eikä niitä pääse pakoon. Ja sitten kun hormonit helppaa, olen taas positiivinen ja hyväntuulinen, valoisa oma itseni. Itsevarma en koskaan, mutta sentään pystyn elämään itseni kanssa, enkä häpeä itseäni. 

En ole kovinkaan (lainkaan) uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen, että tuleva kohdunpoisto helpottaisi tähänkin asiaan. Olen ollut tällainen aina. Siis joka hemmetin kuukausi 15-vuotiaasta saakka. Molemmat raskaudet, kun söin e-pillereitä ja kun mulla oli hormonikierukka. Niin ja nyt kun vuotopäiviä on enemmän kuin päiviä ilman vuotoa. On käytännössä kaksi eri tilaa: vuodan aivan helvetisti, tai vuodan vähän. 

Enkä totta puhuen jaksaisi enää tätä paskaa. 

”Häntä pystyyn vaikka naulaamalla”, opetti äitini. Mutta nyt ei pysty. Makaan tulessa ja odotan tän helvetin päättyvän. Soimaan itseäni siitäkin, että marisen ja valitan ja oikein ryven negatiivisuudessa. Anteeksi siitä. Toisaalta saan ehkä kirjoittaa omaan blogiini mitä haluan ja muut sitten päättää lukea, tai jättää lukematta.