Kohdunpoisto/ hysterektomia

 Itse en löytänyt juurikaan tietoja kohdunpoistosta etukäteen (ja ne jotka löysin, lisäsi vain pelkojani, kun onnistuin bongaamaan ne kauhutarinat), joten ajattelin siksi kirjoittaa omasta kokemuksestani. 

Kaikki kävi ensinnäkin hyvin nopeasti. 14.2 naistenpolilla ilmoittivat, että kohtuni poistetaan. Maaliskuussa tuli kirje, että leikkaus on 14.6. Kirjeessä oli ohjeet leikkaukseen valmistautumista varten, sekä tiedot mitä tulee tehdä. Eli käytännössä tilata kaksi verikoetta. Toinen kuukautta ennen ja toinen muutamaa päivää ennen h-hetkeä. 

Joitakin päiviä ennen leikkausta sain puhelun sairaalasta. Sain kysellä hoitajalta kaikki mitä vain mieleeni tuli ja hän kertasi ohjeistukset vielä suullisesti. Kyseli muutamia tietoja ja kirjasi tiedot pelostani, sekä toiveen rauhoittavan saamisesta heti sairaalaan tullessani. 

Menimme sairaalaan tuntia ennen leikkauksen aiottua ajankohtaa. Ystävällinen hoitaja tarkisti tietoni. Sitten istuttiin odottamaan. Into oli siis mukanani. Oli ottanut päivän töistä vapaaksi. Jossain vaiheessa seuraava hoitaja tuli ja pyysi mukaansa. Sain sairaalavaatteet ja lääkkeet. Sitten tapasin lääkärin. Hän teki sisätutkimuksen ja totesi, että vaikka kohtuni onkin ylhäällä, voidaan se silti poistaa alakautta. Kerroin toiveeni nukutuksesta, sillä epiduraali ei oikein toimi minulla ja hän totesi, että kevyt nukutus on vallan ok vaihtoehto. 

Sitten taas odoteltiin. Kerran saatettiin jo saliin, mutta joku kiireellisempi leikkaus oli ehtinyt edelle. Hoitaja oli erittäin pahoillaan ja myötätuntoinen. Jatkettiin odottamista. Lääkkeen vaikutus ja lämpöpeitto teki tehtävänsä ja nukahdin tuolille. Lopulta hoitaja tuli hakemaan uudelleen. Tällä kertaa pääsin leikkaussaliin. 

Minut ohjattiin sängylle ja jalat telineisiin. Olin aivan paniikissa. Tärisin ja kyynelehdin. Yksi hoitajista jutteli rauhoittavasti ja oli todella lempeä. Kuivasi kyyneleitäni ja selitti mitä tapahtuu. Lätkiä laitettiin rintoihin ja kylkiin, sekä otsaan. Lempeä hoitaja jutteli niitä ja näitä, ihasteli rusketustani sun muuta, jotta sai minua rauhoittumaan. 

Yksi hoitaja laittoi kanyylin käteeni. Se laitettiin ranteeseen ja teki kyllä kipeää. Toimitus oli kuitenkin nopea. Hoitaja kertoi laittavansa ensin rauhoittavaa, jotta voin ensin hieman tasaantua ja sitten nukahtaa. Sen jälkeen on vintti pimeä. 

Heräsin ja hoitaja oli välittömästi luonani. Alahuuleni oli turvoksissa. Olin kuulemma heiluttanut päätäni, kun olivat ottaneet hengitysputkea pois. Leikkaus oli mennyt hyvin, mutta sykkeet oli mitä sattuu saturaation mukaan. Kuulemma siksi, että minulla oli kynsilakkaa. En semmoista hoksannut ajatella, eikä mielestäni asiasta ollut mainintaa ohjeissakaan. Kohdussani oli jälleen kasvain ja se lähetettiin patologin tutkittavaksi. Sen tuloksia joudun vielä odottamaan. 

Nukahtelin aika ajoin, mutta kipuja ei ollut. En muista, että mikään olisi haitannut/vaivannut. Oloni oli kaikin puolin hyvä. Jossain välissä sain pillimehun ja voi luoja miten taivaallisen hyvää se oli. Katetri otettiin pois. Sekään ei sattunut yhtään.  Sitten minut siirrettiin toiseen huoneeseen, varmaankin heräämöön. En oikein muista miten kaikki kävi, mutta sinne päädyin istumaan säädettävään tuoliin lepoasentoon. Joku hoitajista toi puhelimeni ja pääsin laittamaan viestejä läheisille. 

Olin vielä ihan ”tukka sekaisin” ja puhelin olisi varmaan ollut parasta ottaa minulta pois. Lähetin nimittäin myös työsähköposteja ja vastailin työviesteihin. Seuraavana päivänä tsekkailin vähän jännittyneenä, että mitäköhän sitä oli tullut kirjoiteltua… 

Heräämössä ilmoitin hoitajalle, että minulla on pissahätä. Hän totesi, että olin pissannut reilusti katetrin avulla, joten todennäköisesti minulla on sen sijaan kipuja. Sain lisää lääkettä. Sain myös vettä ja mukia täytettiin aina kun se oli tyhjä. Vähän myöhemmin totesin, että nyt on pissahätä. Hoitaja kyseli vieläkin, että olenko varma, mutta lähti saattamaan vessaan. Samalla tsekkasi paljonko vuodan. 

Pissasin ja totesin hoitajalle, että seuraavaksi saan varmaan ruokaa. Olin jostain kuullut (tai ehkä minulle oltiin kerrottu), että pissaamisen ja oksentamatta syömisen jälkeen pääsee kotiin ja minä todella halusin kotiin. Hoitaja vaan naureskellen totesi, etten ole ollenkaan siinä kunnossa, että pääsisin kotiin. Hitto, vedätysyritys ei mennyt läpi. 

Nukahtelin edelleen tuolillani ja lähettelin ihmisille viestejä. Aina kun hoitaja kulki ohitseni, katselin häntä anova ilme kasvoillani. Lopulta hän heltyi ja kysyi haluanko syödä. Kyllä vain! Söin hyvällä ruokahalulla (olihan jo ilta, enkä ollut syönyt mitään koko päivänä), enkä oksentanut. Niinpä hoitaja antoi luvan lähteä. Sain vielä suulliset ja kirjalliset ohjeet kotiin, sekä reseptin särkylääkkeisiin. 

Käytiin Inton kanssa kotimatkalla hakemassa lääkkeet ja kaupassakin. En tuntenut kipua. 

Leikkaus oli keskiviikkona ja nyt on sunnuntai. Olen siis ollut neljä päivää toipilaana. Syön kiltisti särkylääkkeet ja pidän kohtalaisen kiltisti ärsyttäviä tukisukkia. Vatsani on kuin olisin viimeisilläni raskaana ja kaasua tulee niin, että hävettää. Aika ajoin olo on…omituinen. Minulla ei ole kipuja, mutta olo on outo. 

Olen puuhastellut kaikkea pientä (pessyt pyykkiä, kokannut, järjestellyt kotia, harjannut lattioita jne.) ja eilen kävin ensimmäisen kerran kävelyllä. Autolla ajaminenkin onnistuu. Toissapäivänä kävin Tokmannilla, kun oli vähän niinkuin pakkorako. 

Vuodan vielä pikkuisen, en oikein uskalla yskiä, kakkosella käyminen jännittää joka kerta, mutta on onneksi sujunut alun vaikeuksien jälkeen ihan hyvin. Fyysisesti homma on varmaan niin hyvä, kuin nyt tässä tilanteessa voi olla. Olen tottakai toipilas, enkä lainkaan kunnossa, mutta varsinaisia kipuja ei ole. Henkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Olen alakuloinen, iloton ja tekisi mieli kiukutella Intolle koko ajan. Kriiseilen itseni ja naiseuteni kanssa ja murehdin kaikkea. Kuten esimerkiksi sitä tutkittavaksi lähetettyä kasvainta. 

En liioin meinaa millään kestää sitä, etten voi tehdä juuri mitään. Olen levoton ja pahantuulinen. Ensi viikolla joudun olosuhteiden pakosta tekemään vähän töitä ja hoidettavana on myös yksi vähän hankalampi ja työläämpi juttu. En nyt riemusta kilju siitäkään, että töitä on pakko tehdä jopa sairaslomalla, mutta toisaalta onpahan jotain tekemistä. 

Tämmöinen on oma kokemukseni tähän mennessä. Fyysisesti kokemus on ollut tuhat kertaa helpompi kuin ikinä olisin kuvitellut. Psyykkisesti vaikeampi. Mutta eiköhän tämä tästä.

Meille tuli eilen hoitokoira, joka lähtee tänään illalla kotiin. En uskalla häntä ulkoiluttaa, mutta mukana olen ollut. Kivaa tekemistä ja seuraa koirastakin. Kyllä tämä tästä, ihan oikeasti.