Autojuttuja osa II

 Sitten on mun vuoro. Ja tämä onkin pitkä tarina :D

Mä olen ostanut autoni mun exältä muistaakseni vuonna 2017. Voi olla, että jo vuonna 2016. En millään muista varmaksi, mutta hinnan muistan: 2500€. Hän osti tuolloin itselleen uudemman auton ja myös mun oli aika vaihtaa autoa, kun vanha oli sisältä homeessa ja siitä puuttui jopa takalasi (pitkä tarina, joten ei nyt mennä siihen). Mielestäni maksoin autosta saman mitä eksänikin, tai sitten hän antoi vähän alennusta, mutta toisaalta oli ajanutkin autolla muutaman vuoden. Hän osti auton käytettynä ja teki tuolloin hyvät kaupat. 

Siitä alkoi yhteinen taipaleemme Volvon kanssa ja voi että miten ollaankaan menty ja koettu yhdessä. Koskaan ei ole ollut mitään isompia ongelmia, kuluvia osia on toki pitänyt vaihtaa ja omat kommervinkkinsa tässäkin autossa on luonnollisesti ollut. Mutta uskollisesti on kuskannut minua ja PALJON. Saman auton kanssa muutin eron jälkeen omaan asuntooni, kiersin ympäri Suomea sinkkusekoilemassa, hain Inton Helsingistä tavaroineen, kun muutettiin kimppaan, muutettiin tähän uuteen kotiin ja vaikka ja mitä. 

Kun Into sitten opetteli piiiiiiiitkän tauon jälkeen ajamaan autoa ja Suomen liikennesääntöjä, käytettiin mun autoa, sillä hänen ensimmäinen autonsa oli manuaalivaihteinen, eikä hän osaa manuaalilla ajaa. Niinpä minä ajoin sillä ja Into automaatillani. 

Tuossa vaiheessa autollani oli ajettu jo kunnioitettavat 300 000 km ja ylikin ja auto oli jossain määrin kulahtanut (vuoden 2005 malli), mutta silti ihan soiva peli. Kunnes sitten Into yritti ajaa parkkihallista ulos ja onnistui kolhimaan auton kauttaaltaan. ”Honey, I crashed a little”, sanoi hän surkeana, kun vihdoin pääsi ulos parkkihallista. ”A little” oli sen verran, että pähkäilyni siitä, kannattaisiko auto koittaa myydä, vai ajaa se kuoliaaksi, sai loppua. Kukaan ei olisi enää ostanut Volvoani, joten päätin ajaa sen kuoliaaksi. 

Maaliskuussa mun luottokorjaaja, kaverini Henkka totesi, että kun kerran Volvo meni (pienien kommervinkkien jälkeen) katsastuksesta läpi, niin ehkä nyt on mun aika saattohoitaa autoa vielä tämän vuoden, mutta ensi vuonna olisi aika ostaa uusi auto. Näin sovittiin. Kilsoja autossa karvan vaille 400 000. 

Maaliskuussa sattui toinenkin juttu. Nimittäin vanhan kaverini vaimo joutui rattijuopon uhriksi ja heidän autonsa meni lunastukseen. Kaverillani taasen on aivosyöpä ja hoidot menossa siitä. Asuvat maalla, vaimo ainoa joka saa ajaa autoa ja autoa ei ole. Tilanteensa meni koko ajan vaikeammaksi ja sydän syrjälläni luin kaverini päivityksiä facebookista. Miten eivät päässeet edes kaupassa käymään kuin polkupyörällä ja miten rattijuopon vakuutusyhtiö heittäytyi vaikeaksi ja he olivat taloudellisesti ahtaalla. Ja ilman autoa. 

Kunnes sitten en enää keksinyt. Totesin Intolle, että mun on pakko voida jotenkin heitä auttaa. Mietin pääni puhki ja sitten keksin: jospa ostankin itselleni jo nyt uuden auton ja annan Volvon heille lainaksi niin pitkäksi aikaa, kuin tarvitsevat. Juteltiin kaverin kanssa asiasta ja hän totesi, että jos vaan palikat osuvat kohdilleen, niin he kiitollisena ottaisivat Volvon vastaan. 

Seuraavana päivänä lähdin kahlaamaan autoja läpi ja kolme vaihtoehtoa löytyi. Kaksi Turun seudulta ja yksi Loimaalta, joka olisi matkan varrella kaverini luokse. Laitoin vaihtoehdot Intolle ja Henkalle ja molemmat totesivat, että Loimaan auto. Niinpä soitin myyjälle ja kerroin, että tulen seuraavana päivänä ostamaan auton, jätän sen sitten heidän pihaansa ja haen illalla. Että nyt täytyisi tietää, jos autossa on jotain häikkää, sillä aikaa ei ole tuhlattavaksi. 

Myyjä kertoi ruosteesta ja sain tingattua hiukan hintaa. Seuraavana päivänä ajoin Loimaalle, koeajoin autoa ehkä 10 minuuttia, ilmoitin myyjälle, että ostan sen, tehtiin kaupat ja lähdin jatkamaan Volvolla kohti Tampereen suuntaa. Matkalla kävin tankkaamassa auton tankin täyteen ja jemmasin hanskalokeroon pienen rahasumman.  Pääsin perille, juotiin kahvit, ihastelin heidän upeat koirat ja sitten lähtivät viemään minua juna-asemalle. 

Vaimo ajoi kolarin jälkeen ensimmäistä kertaa autoa ja luonnollisesti jännitti. Pärjäsi kuitenkin hienosti ja matkalla juteltiin vaikka mitä henkeviä. Jäin asemalle ja tilasin junaliput. Ensin Tampereelle ja sieltä Loimaalle. Ja eikun seikkailemaan. Junasta laitoin viestin kaverille, että hanskalokerossa on rahaa, jolla ostavat toivottavasti jotain kivaa. ”Ovelaa, ei pystytty kieltäytymään”, vastasi kaverini ja myönsin taktikoineeni. Kaveri vastasi, että vaimonsa on jo Volvo-fani. 

Junan kanssa oli jotain viivästyksiä ja olin aika myöhään Loimaalla. Kävelin n.2,5 kilometriä autoliikkeeseen ja lähdin uudella autolla kohti kotia. Olihan se jännää ajaa manuaalilla, kun on vuosia ollut automaattivaihteinen auto. Vieläkään en osaa ykkösellä lähteä sujuvasti, mutta eiköhän se siitä. 

Väsyneenä, ihan hemmetin nälkäisenä ja kroppa kolottaen kotiuduin. Myöskin hyvin onnellisena. Aika pienellä rahalla pystyin auttamaan isosti ja myös Volvoni pääsi tärkeään tehtävään. 

Sitten, kun he eivät enää Volvoa tarvitse, niin haetaan se Inton kanssa kimpassa kotiin. Sitten katsellaan mitä jatkossa. Mutta siis nyt mullakin on ”uusi” auto. Toyota Corolla. Vuosimallia 2005.