Vaikea heinäkuu

 Ollut hiljaista täällä, kun ei yksinkertaisesti ole ollut voimavaroja kirjoittaa. Murheet sellainen valtava möykky, josta en ole saanut langanpäätä purkamiseen. 

Nyt alkaa tuntumaan, että kyllä tää tästä, joten ajattelin vähän avata. 

Vähän ennen kuopuksen rippijuhlia saimme tietää, että veljelläni on syöpä. Hän kuitenkin tuli rippijuhliin ja siitä kahden päivän päästä meni leikkaukseen. Huomenna hänellä on toinen viipalekuvaus, sillä ensimmäisessä näkyi löydös etäpesäkkeistä, mutta voi olla, että kuvaus tehtiin liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Elokuun alkupuolella hänellä on aika Tyksiin, jossa sitten katsotaan jatkot. 

Kutsuin kuopuksen rippijuhliin omalta puoleltani perheen, sekä äitini sisarukset (kolme tätiä ja yksi eno). Ihan vaan viestillä messengerin kautta, kun ei ollut voimavaroja kutsuja kyhäämään. Laitoin vastauspyynnön. Enoni avovaimo vastasi heti, että he eivät valitettavasti pääse tulemaan. Kaikki tätini lukivat kutsun, mutta eivät koskaan vastanneet siihen, eivätkä koskaan tulleet paikalle. 

Rippijuhlien järjestelyt on aina tietty raskaita ja varsinkin kun on itse toipilaana. Nyt olin lisäksi yhtä aikaa pahalla mielellä, sekä toiveikkaana. Joten huomioin tädit puolisoineen pöytäpaikoissa, koristeluissa, kattauksessa jne. Juhlissa oli pojan isän puolelta hyvin väkeä. Omalta puoleltani oli siskoni tytärpuolensa kanssa ja veljeni. Olen heistä enemmän kuin kiitollinen. 

Rippijuhlat leipomisineen ja koristeluineen vei totaalisesti voimani, mutta ehdin palautua päivän. Seuraavana päivänä oli pakko ajaa Poriin, kun veljeni leikattiin. Ei musta siellä mitäön hyötyä ollut, mutta olin liian hermostunut ollakseni kotona. Into lähti kanssani ja ajoi samana iltana takaisin kotiin. Mä lähdin seuraavana päivänä bussilla. Samalla reissulla heräsi huoli myös äidistäni. Hän on parissa kuukaudessa laihtunut todella hurjasti. Ja on huonossa kunnossa. Veljeni tilanne ei ainakaan auta asiaa. 

Viikonloppuna oli aivan ihana tapahtuma Turussa, josta kyllä haluan kirjoittaa ihan erikseen. Siis afro-latino-karibialainen festari, jossa oli musiikkia, ruokaa, esityksiä ja ihmisiä eri maista. Oltiin siellä ystäväpariskunnan kanssa ja voi että olikin kivaa. Paitsi että vähän ennen kuin piti alkaa valmistautumaan lähtöön,  selkäni jumahti. Olin aamulla uskaltautunut ensimmäistä kertaa (leikkauksen jälkeen) tehdä vähän raskaampia harjoitteita, mutta ihan vaan kehonpainolla. Tein kuitenkin niin, että hiki virtasi ja kehossa tuntui. 

Myöhemmin nautiskelin auringosta parvekkeella ja kun piti sieltä nousta ja alkaa valmistautumaan, selkä meni ihan juntturaan. En pystynyt kävelemään ja koko kroppa, mukaanlukien käteni, tärisivät kivusta. Omituisessa asennossa ja vapisten kuin haavanlehti, meikkasin ja pukeuduin. Into kyseli useampaan otteeseen, että pitäisikö tapahtuma jättää väliin. Ilmoitin topakasti, että ”ei todellakaan” ja napsin särkylääkkeitä. 

Jollain ilveellä selvisin ja lääkkeiden avulla olo oli suhteellisen siedettävä. Puolen yön aikaan oli pakko luovuttaa. Seuraavana päivänä sain videopuheluyhteyden kautta lääkäriltä reseptin vahvempiin lääkkeisiin, sekä sairaslomaa muutaman päivän. Nyt, kahta viikkoa myöhemmin,  selkä on edelleen kipeä, mutta otan enää iltaisin lihasrelaksantin, käytän paljon tukivyötä ja hieron kipusalvaa selkään. Kävin myös urheiluhierojalla ja taidanpa varata sinne vielä uuden ajan. Pahin on ohi, mutta toipuminen on siis edelleen käynnissä. 

Esikoisella todettiin astma ja hänen ex-tyttöystävänsä koiralla, joka on meille kaikille kovin rakas, etenkin tietty esikoiselle, todettiin kasvaimia maitorauhasissa. Niille ei voida tehdä mitään. Nyt täytyy vaan nauttia ajasta mitä on jäljellä. 

Viime viikolla uskaltauduin kehonhuoltoon salille. Eka kerta,  leikkauksen jälkeen ja kipeän selkäni kanssa. Rauhallinen ryhmäliikunta. Meni yllättävän hyvin ja iloisena ajelin kotiinpäin. Kunnes huomasin, että kaverini oli laittanut viestiä. 

Vajaa pari vuotta sitten myin eksäni talon. Siis sen, jonka yhdessä rakennutettiin ja josta sitten hän minut osti ulos erossa (erittäin halvalla, koska halusin tutun ja turvallisen kodin jäävän poikia ajatellen). Lilu- kissamme siirtyi talokaupan yhteydessä uusille omistajille. Mietimme, että se on hänelle parhaaksi, sillä hän on aina ollut (vähän pakon sanelemana) ulkokissa  ja ei takuulla viihtyisi kerrostalossa. Kissat kuulemma ovat enemmän paikka-, kuin ihmisuskollisia ja mietimme, että tämä ratkaisu olisi siksi paras. 

Vannotimme uusille omistajille, että tuli mitä vaan kissan kanssa, niin aina saa soittaa. Ja jos ei homma toimi, niin koitetaan jotain muuta ratkaisua. Edelleen niin, että Lilun olisi mahdollisimman hyvä olla. 

Nyt sitten tuli kaverilta viesti, että langanlaiha Lilu oli tullut heidän mökilleen ja selvästi hakeutui apuun. Oli täynnä punkkeja ja erittäin väsynyt. Ei syönyt, eikä juuri juonut. Vähän oli latkinut vettä. Ilmoitin, että lähden välittömästi kissaa hakemaan. 

Lilu tosiaan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Silmät olivat sameat ja kissa todella heikkona. Kannoin hänet peiton sisällä autoon. Lilun, joka pelkää autoja. Siinä hän oli vieressäni pelkääjän paikalla ja välillä maukui heikosti. Ei ollut voimia muuhun. 

Kotona annoin matokuurin ja väkisin juotin kissanmaitoa. Ruoan sylki kaiken ulos. Poistin parikymmentä punkkia. Kaverini oli jo poistanut mökillään lukuisia. 

Valvoimme yön. Lilu itkeskeli ja oli selvästi kivuissa. Lopulta rauhoittui viereeni nukkumaan (mulla oli patja lattialla). Aamulla heräsin aikaisin ja annoin lisää kissanmaitoa. Elättelin jo toiveita, että ehkä kissa selviää. Mulla itselläni oli sellainen työkeikka, jota en kertakaikkiaan voinut siirtää, joten Into oli luvannut vielä Lilun eläinlääkäriin kuopukseni kanssa. 

Lilu itkeskeli, kun jouduin nostamaan hänet pois sylistäni. Vein hänet kuopuksen viereen nukkumaan ja sinne hän rauhoittui välittömästi. Se oli viimeinen kerta, kun näin Lilun. 

Matkalla soittelin eläinlääkäreitä läpi ja kolmannesta tärppäsi. Lähetin ohjeet Intolle ja he lähtivät viemään Lilua. Hänet laitettiin heti nesteytykseen ja otettiin verikokeet. Olin juuri päässyt asiakkaan luokse, kun puhelu eläinlääkäriltä tuli. Lilun kaikki arvot olivat katastrofaaliset. Hän oli alipainoinen, alilämpöinen, aneeminen, täysin kuiva, munuaiset jo pettäneet ja maksa ja sydän menossa perässä. Eläinlääkäri totesi, että voidaan yrittää tehohoitoa, mutta että Lilulla on kovat kivut ja että sydän voi pettää milloin tahansa. Oli aika tehdä päätös. 

Soitin perhepuhelun, mutta esikoinen nukkui yötyönsä jäljiltä, exä oli liian kaukana kuten minäkin (työasioissa syvällä saaristossa) ja kuopus ei pystynyt menemään. Kukaan perheestämme ei päässyt paikalle, kun Lilu vapautettiin kivuistaan. Ensin hylkäsimme hänet, sitten hänet jätettiin heitteille ja lopulta hän lähti yksin kärsivänä ja kituvana viimeiselle matkalleen. 

Mä olen tästä asiasta niin monin eri tavoin niin rikki, että en pysty edes erittelemään. Nytkin itken ja menee varmasti tovi päästä asiasta yli. En voi antaa itselleni anteeksi, enkä myöskään noille ihmisille, jotka Lilun heitteille jättivät. Voi Lilu… Onneksi saimme kuitenkin viimeisen illan ja yön yhdessä ja kuopus on kiitollinen, että sai sylissään kantaa kissan eläinlääkäriin (tunnin matka). 

Viime viikonloppu meni sitten murehtiessa ja itseeni käpertyessä. Tuli Inton kanssa tyhmä riita ja myös parhaan ystäväni kanssa. Olin niin ylikuormittunut ja rikki monin eri tavoin, että otin kaiken itseeni. 

Kuopuksen mopokortin kanssa on ollut tuhannen säätämistä ja stressaamista, joten pinnan kireyteni ansiosta otin asian hoitaakseni ja lähetin kipakkaa viestiä vähän joka puolelle. Nyt on se asia niin hyvin hoidossa, kuin mahdollista. Että edes jotain hyvää seurasi äärimmäisestä kuormituksestani. 

Riidat on nyt selvitelty ja tilanne on rauhoittunut. Sille Lilun tuhonneelle pariskunnalle tein tiettäväksi mitä mieltä olen heidän toimistaan ja miten Lilun kuolema on heidän vastuullaan. Enempään ei ollut voimavaroja. Karma hoitaa loput. Heistä ei olisi ikinä voinut uskoa, luotin heihin täysin. 

Lilun tuhkat on nyt valmiit. Eksä käy ne hakemassa ja Lilu haudataan samaan paikkaan, kuin meidän koira ja toinen kissa. Siellä he saavat olla jälleen porukalla yhdessä, kuin hyvinä vanhoina aikoina, kun yksikään heistä ei ollut vanha eikä sairas. 

Päivä kerrallaan eteenpäin ihan kaiken kanssa. Oma toipumiseni leikkauksesta on edelleen vaiheessa, selkä paranee asteittain, veljeni tilanne selviää myöhemmin, äitini toivottavasti tuosta vielä toipuu ja muut murheet (talousasiat, työmurheet jne.) tuntuu tässä tilanteessa niin vähäpätöisiltä, että en jaksa niistä edes murehtia. Mitä sukulaisiin tulee, niin mainio on sanonta, että ”ystävät on perhe/suku, jonka saa itse valita”. Seuraavat pirskeet mennäänkin sitten heidän kanssaan. 

Kyllä tää tästä taas.