Monikulttuurisen parisuhteen varjopuoli

 Eräs mies sai viime viikolla pysyvän oleskeluluvan. Lupaa edelsi aivan hirvittävä epävarmuus ja pelko kielteisestä päätöksestä. Tämä siksi, että mies kerran autollaan tömähti pysähdyksissä ollessaan, liikennevaloissa, edellä ajavan auton perään. Oma auto sai kolhuja edellä olevan auton peräkoukusta. Edessä olevalle autolle ei käynyt kuinkaan. 

Puhdas vahinko, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Tekninen vika, polkimet meni väsyneenä sekaisin tms. Joka tapauksessa pikkujuttu suomalaiselle, mutta ulkomaalaiselle se voi hyvinkin olla perustelu kielteiselle oleskeluluvalle. Etenkin pysyvälle. 

Ja sitä stressiä ja pelkoa oleskeluluvan kanssa pelaamisesta ei voi kukaan muu ymmärtää, kuin me, joiden elämää se koskettaa. Me saadaan jättää hakemus pysyvään oleskelulupaan ensi vuoden loppupuolella. N.1,5 vuotta vielä jännitettävää, ettei mitään satu. Ei kolaria, ylinopeussakkoa, eikä oikein mitään muutakaan haaveria. Ja tietty samalla toivoa,ettei persut onnistuisi tavoitteessaan hankaloittaa oleskeluluvan saamista entisestään. 

Oleskelulupaan liittyy myös omalta osaltani toinen, huomattavasti arempi ja henkilökohtaisempi pelko. Se nousi taas pintaan eilen, kun näin instassa videon iäkkäämmästä valkoisesta naisesta ja nuoresta tummaihoisesta miehestä. Kommentit oli täynnä epäilijöitä ja yksimielisesti todettiin miehen olevan todennäköisesti nigerialainen ja oleskeluluvan perässä. 

Intohan oli paperiton meidän tavatessa. En ymmärtänyt asiaa kuin vasta naimisiinmenomme jälkeen. Ei hän itsekään ollut asioista perillä. Luuli, että oleskelulupa Italiasta riitti. Olen kaiketi kertonut millainen paniikki iski, kun ymmärsin tilanteen ja ryhdyimme asiaa hoitamaan minun aloitteestani.

Into ei halua paljonkaan puhua menneisyydestään, eikä varsinkaan aiemmista suhteistaan. Alkuaikoina tutkin ja stalkkasin kaikkea mahdollista (ei, en ole ylpeä itsestäni) ja sain selville, että hänellä on ollut toisessa maassa kaksi suhdetta iäkkäämpien naisien kanssa ja Suomessa ollessaan hän oli ensimmäisen eksänsä kanssa kihloissa, toinen eksä oli hänelle raskaana. He olivat jo eronneet siinä vaiheessa, kun Into sai asiasta tietää ja myöhemmin nainen sai keskenmenon. 

Me olimme olleet yhdessä muutaman kuukauden, kun Into kosi ja menimme naimisiin samana vuonna, kuin aloimme seurustelemaan. 

Tässä valossa on aika hiton pelottavaa miettiä, että olenko suhteessani vain siksi, että toinen saa oleskeluluvan. Varsinkin, kun sellaista ihan oikeasti tapahtuu. Toisaalta tiedän, että monille ulkomaalaisille miehille naisen ikä ja ulkonäkö ovat ihan oikeasti toisarvoisia juttuja. Olen todistanut tämän useampaan otteeseen ja ihan sellaisten miesten toimesta, joilla lupa-asioista ei ole murhetta. He katsovat pintaa syvemmälle ja se on kyllä hieno piirre. 

Nyt, kun tiedetään etten voi antaa Intolle lasta, nämä pelot nousevat pintaan vielä enemmän. Ei ole tavatonta sekään, että mies ottaa kotimaastaan toisen vaimon sen ykkösvaimon tietämättä. Se olisi Intollekin helpoin tapa toteuttaa unelmansa lapsesta. 

Ja sitten taas kun ajattelen Intoa ja meidän upeaa suhdettamme, on vaikea uskoa, että hän voisi niin tehdä. Varsinkin kun olen häneltä rukoillut rehellisyyttä. Että jos hänelle tulee voimakas tarve lähteä ja perustaa perhe, niin kertoo siitä minulle ja teen kaikkeni häntä tukeakseni ja auttaakseni. Kunhan ei tee mitään selkäni takana ja satuta minua. 

Meillä oli kesällä yksi isompi riita (kohdunpoisto totisesti nosti pintaan yhtä ja toista käsiteltävää). Silloin Into, joka ei hevillä näytä haavoittuvuuttaan, kertoi miten hän usein pelkää, että saan hänestä tarpeekseni ja jätän hänet. Ja silloin hän menettää aivan kaiken. Ei vain minua ja rakkauttamme, vaan myös ihan kaiken rakentamansa. Oleskelulupansa ja aivan kaiken. Jää täysin tyhjän päälle. 

En ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa hänen perspektiivistään. Ja tuo perspektiivi on vieläkin pelottavampi, kuin omani. Olemme siis molemmat suhteessa, jossa meillä on pelkoja, joista ns. normisuhteessa ei ole tietoakaan ja siihen päälle normaalit pelot ja ailahtelut, parisuhteen haasteet ja onnet. 

Loppujen lopuksi ei auta meidän kummankaan kuin elää päivä kerrallaan ja luottaa rakkauteemme. Sillä vaikka kuinka etukäteen pelkäisimme, ei se suojele miltään. Jos jotain sattuu, se sattuu ja lujaa sattuukin. Toisaalta voi hyvin olla, että elämme yhdessä onnellisina aina ja ikuisesti, sen lapsiasiankin jotenkin ratkaisten.