Lontoon reissu

 Kesti näin kauan, että osasin laittaa sanoja paperille ja koittaa purkaa miltä reissu tuntui ja mitä kaikkea tapahtui. Oli meinaan semmoinen tunnepläjäys, että oksat pois. 

Ensinnäkin jännitti meidän majoituspaikka, sillä onnistuin tietty varaamaan sen just sellaiselta ”no go”- alueelta, joita yritin välttää. Olin siis lukenut, että Peckham on sellainen, sekä alue nimeltä Hackney. No, varattuani majoituksemme, aloin googlettamaan paikkaa ja sehän tietty oli tuolla Hackneyssä. Paikka osoittautui kuitenkin sangen kivaksi ja oli tosi kivaakin sen keskustahumun lisäksi nähdä ”oikeaa” elämää vähän syrjemmältä. Tuolta pääsi keskustaan puolessa tunnissa, eikä kyllä ollut vaarallista alkuunkaan. 

Lähdettiin kotoa kolmelta lentokentälle ja minä ajoin. Lennolla en saanut nukuttua. Tultiin Heathrown lentokentälle ja jos joku ei satu tietämään, niin se on valtava. Olin aivan järjettömän väsynyt ja miehen veljellä kesti ikuisuus löytää meidät. Itku ei ollut siinä vaiheessa kaukana, mutta lopulta päästiin matkaan. 

Uber kuskasi meidät perille ja siinä oli sydän syrjällään useampaan otteeseen. Tsiljoona autoa koukkailemassa kaistalta toiselle ja tööttäilemässä ja sitten kaikki ajaa vielä väärään suuntaan. Kuskikin väärällä puolella autoa 😁

Perille päästyämme tsekattiin kämppä, joka oli siis Airbnb:n kautta. Alkuun karsastin joitakin juttuja (ja mä en todellakaan ole ronkeli majoituksen suhteen), mutta kaikkeen tottui ja meillä oli asunnossa kolme makuuhuonetta, sekä poikkeuksellisen hyvin varusteltu keittiö. 

Ruokakauppoja osoittautui olevan vähän joka kulman takana, samoin rautatieasema ja bussipysäkki, josta lähtevä bussi vei suoraan London Bridgelle. 

Inton veli ja vaimonsa olivat vielä töissä ja tulivat asunnolle vasta muistaakseni sunnuntaina (paitsi veli tietty silloin, kun tuli vastaan lentokentälle ja toi meidät kämpille. Nukkui hetken ja lähti sitten yövuoroon). 

Ensimmäisenä iltana käveltiin ihan vaan ympäriinsä ja ihmeteltiin menoa. Ja sitähän piisasi. Valtavasti ihmisiä ja ääniä. Olihan perjantai. 

Lauantaina lähdimme seikkailemaan keskustaan. Kävelimme paljon. Illalla alkoi sataa ja lopulta pääsimme kotiin aivan läpimärkinä. Meillä oli Inton kanssa jotain pientä kähinää matkustustavasta, mutta selvisimme isoimmitta riidoitta. 

Pojallani oli vain yhdet kengät matkassaan ja kävi ilmi, että niissä oli reikä pohjassa. Niinpä kengät oli aivan litimärät. Laitoin ne hetkeksi kuivuriin sillä seurauksella, että pohja irtosi kokonaan. 

Inton veljen kanssa puhuimme sunnuntaina puhelimessa ja kyselin mihin aikaan ovat tulossa. Olimme odotelleet, että heräisivät, joten puhelu oli iltapäivällä. Olin jo tuolloin levoton ja harmitti odotella tietoa. Asuntoon oli vain yksi avain, joten emme voineet vain lähteä ja nähdä sitten heitä asunnolla. Hän kertoi, että neljältä, ihan viimeistään viideltä ovat paikalla. Totesin, että parempi siis odottaa heitä, sillä emme ehtisi muutamassa tunnissa keskustaan etsimään kenkiä ja sitten takaisin heille ovia avaamaan. 

He tulivat lopulta vähän seitsemän jälkeen. African time… 

Tässä vaiheessa olin todella näreissäni, vaikka olin käynyt purkamassa levottomuuttani kiertelemällä lähialueilla ja yrittämässä löytää kenkäkauppaa. Sain kuitenkin nieltyä ärsyyntymiseni ja poika sain Inton veljeltä lainaksi sandaalit. Lähdimme keskustaan seikkailemaan, mutta valitettavasti kaikki liikkeet oli jo tuossa vaiheessa kiinni. Kävimme kuitenkin katsomassa lisää nähtävyyksiä ja kaupunki oli mieletön iltavalaistuksessa. 

Inton veli ja vaimonsa totesivat, että seuraavana aamuna lähdetään yhdeksältä liikkeelle. No, lähdettiin yhdeltä. African time 😁. Into on tottunut meidän Suomen aikatauluihin, joten tuotti vaikeuksia sopeutua toisenlaiseen menoon, mutta kärsivällisyydellä pääsi pitkälle. 

Ihan ensimmäisenä haettiin pojalle uudet kengät ja myös lippis. Sitten kierreltiin nähtävyyksiä ja käytiin upealla kaapeliradalla. En tiedä miten selittää. Siis vaijereita pitkin kulki koppeja, joissa istuttiin ja ihailtiin maisemia. Nousi hurjan korkealle, mutta oli ihan mieletön kokemus. 

Sitten meille tuli Inton kanssa typerä riita ja se kyllä rehellisesti sanoen vaikutti muhun koko loppumatkan, vaikka tsemppasin parhaani mukaan. Riita tosiaan oli typerä. Into halusi, että hänestä otetaan kuvia vaikka missä, mutta ei kertaakaan pyytänyt yhteiskuvaa kanssani. Vaijerikopissa hän taas pyysi veljensä ottamaan kuvan ja luulin, että meistä, kun istuttiin vierekkäin. Into menikin kauemmas minusta ja pahoitin mieleni. Sanoin asiasta Intolle myöhemmin ja hän hermostui. Totesi, ettei ollut siirtynyt kauemmaksi minusta, vaan istui mukavammin, kun kantoi reppua selässään. Ja että kuvia hän haluaa itsestään, kun hänellä ei niitä ole ja perheensä aina niiden perään kyselee. 

Olisin halunnut selvittää asian ”salassa” kahdestaan, mutta hän kiukustui sen verran, että meni veljeltään kyselemään tarvitseeko hän luvan ottaa itsestään kuvia jne. Soppa oli valmis ja minä sydänjuuriani myöden loukkaantunut. Saatiin lopulta asia puhuttua selväksi vasta kotona, eli riita ikävä kyllä varjosti lopun matkaa, joskin enimmäkseen mielessäni. Pystyin siis olemaan normaali ja nauttimaan reissusta. Enkä myöskään pilannut muiden matkaa. Silti harmittaa ja nolottaakin koko episodi. 

Oli mahtavaa tutustua Inton veljeen ja vaimoonsa. Molemmat aivan ihania tyyppejä. Inton veli on myös kenties maailmankaikkeuden kiltein ja kärsivällisin ihminen. Toki tiesin hänen olevan aivan huippu jo puhelujen perusteella, mutta reissulla tuo kyllä korostui. Hän ei hermostu. 

Tiistaina hänellä oli valmistujaisjuhla. Vaimonsa heräsi kahdeksalta aamulla tekemään meikkiään ja valmistautumaan. Hän oli valmis neljää tuntia myöhemmin. Mieletön arsenaali erilaisia meikkejä, peruukki ja uskomattoman upea vaatetus kaikkine bling blingeineen. Hän näytti todella upealta ja minä varsin arkiselta ja alipukeutuneelta hänen rinnallaan, mutta toisaalta mun valmistautumiseen meni alle puoli tuntia 😁

Olimme yliopistollakin myöhässä, mutta miehen veli ei hermostunut siitäkään. Odotteli vaan kärsivällisesti ja toi sitten meille liput. Lähetti mulle jopa katsomoon (odotellessaan lavalle menoa) viestin ja varmisteli, että kaikki on hyvin. Hän on kyllä upea tyyppi. Itkun silmät päästäni katsomossa. Itkin liikutuksesta veljen valmistumisen johdosta, sekä sitä typerää riitaa. 

Tilaisuuden jälkeen otettiin tsiljoona kuvaa (minä silmät turvoksissa) ja sitten alkoi epäselvyydet. Miten jatko? Valmistujaisiin tuli miehen setä, jota hän ei ole nähnyt hyvin moneen vuoteen. Miettivät josko menevät hänen luokseen vielä kylään. Inton veljen opiskelukaverit puhuivat ravintolaan menosta ja myös veljen vaimo olisi ymmärrettävästi halunnut lähteä ulos juhlimaan. 

 Minä poikani kanssa olisin ollut valmis menemään asunnolle lepäämään, pakkaamaan ja valmistelemaan kämppää lähtöä varten. Mulle olisi ollut täysin ok, että oltaisiin tässä vaiheessa menty jokainen omille menoille. Lopulta päädyimme lähtemään ensin kaikki yhdessä kämpille. Veljen vaimolla oli todella hankalat korkokengät jalassaan, jotka halusi vaihtaa mukavempiin. 

Perille päästyämme minä aloin tekemään ruokaa ja vaihdoin kotivaatteet ylleni. Into istui sohvalla kengätkin vielä jalassaan valmiina lähtemään sedän luokse. Inton veli viestitteli opiskelukavereiden kanssa ja vaimonsa odotti, että lähtisivät ulos. 

Jotenkin siinä sitten kuitenkin kävi niin, että kukaan ei lähtenyt minnekään. Veljen vaimo ymmärrettävästi pahoitti ensin mielensä, mutta leppyi lopulta ja meillä oli oikein kiva ilta jutellen kaikesta mahdollisesta. 

Aamulla oli aikainen herätys ja lähtö lentokentälle. Tällä kertaa Gatwickille. Mentiin kolmistaan julkisilla ja sujui yllättävän hyvin ja kivuttomasti. 

Kotiin tullessa oli takki typötyhjä. Matka oli täynnä jännitystä, seikkailua, uusia kokemuksia, haasteita, iloa, surua, naurua, kiukkua, itkua, kärsivällisyyden koettelua, rakkautta ja liikutusta ja vielä paljon muuta. Mieletön reissu, jota en ihan hevillä unohda. 

Ja meikäläisen reissut on tältä vuodelta tehty. Jessus, neljä matkaa. Aika paljon saa kompensoida lentomatkojen hiilijalanjäljen kasvattamista.