Seuraava sekametelisoppa

 Tämä on taas yksi niistä kirjoituksista, joihin en saa mitään teemaa, tai punaista lankaa. On vain epämääräinen ja toisiinsa liittymätön möykky asioita, joita tänne kirjata. 

Lisäksi on jonkin verran asioita, joista en ihan vieläkään voi puhua, mutta jotka vaikuttavat isosti ”oloihini” ja joista tulen kyllä lisää kertomaan heti kun voin. 

Aloitan nyt vaikka niistä, kun on sen verran epämääräistä. Kerroinko aikoinaan, että päätin viime vuoden lopulla tämän vuoden olevan jonkinlainen välivuosi? Että otan rauhallisemmin ja pidän silmät ja korvat avoinna tulevaisuuden suhteen. Että kun en oikein tiedä mitä haluan, niin en ota asiasta paineita. Menen virran mukana ja annan tilaa ajatusten selkeytymiselle. Ja että annan aikaani läheisilleni, elämälle ja uusille kokemuksille. 

No, näin on todella tapahtunut kaiken muun suhteen, paitsi sen rauhallisesti ottamisen kanssa. Ikinä ei ole vuosi juossut nopeammin kuin nyt, mutta toisaalta vuosi on pitänyt sisällään niitä uusia kokemuksia, läheisiä ihmisiä ja myös ajatusten selkiytymistä. Olen todella, todella lähellä yhtä isoa murrosvaihetta ja se pyörii nyt vinhasti päässäni. Tähän on mennyt pitkä aika ja suunta on ollut kaikkea muuta kuin suora. Elämä on halunnut opettaa kärsivällisyyttä. Samalla se on opettanut paljon muutakin. 

Ihan typerää kirjoittaa näin epämääräisesti, mutta jollain tavalla haluan tuoda esiin senkin, että elämässä on kuohunut ”behind the scenes” melko paljon ja kuohuu edelleen. En malta odottaa, että pääsen asioista kirjoittamaan, sillä minulle nämä ovat todella merkittäviä asioita. 

Sitten ihan konkreettisiin juttuihin. Meillä kiristelee parisuhteessa aikalailla. Pitkään olikin seesteistä, joten olihan se jo aikakin vähän vaikeammille ajoille. Tähän on mun näkemykseni mukaan kolme syytä: Into on hemmetin väsynyt ja stressaantunut. Hän ei olekaan supermies, joten ylenpalttinen työnteko ja salilla ramppaaminen vei lopulta voimat. Hän on ollut sairaana ja siis ihan sairaslomalla (ekaa kertaa ikinä), stressaantunut ja melko apaattinenkin. Näin ihan maallikkona diagnosoisin hänelle uupumuksen. 

Me molemmat stressataan hänen reissuaan kotimaahansa. Hän siksi, että siellä odottaa taas iso liuta erilaisia velvollisuuksia ja kohtaamisia. Ja talous tulee olemaan aivan kuralla reissun jälkeen. 

Minä stressaan hänen turvallisuudestaan ja lisäksi kehittelen päässäni mielettömiä kauhuskenaarioita miten hän sieltä löytää itselleen vaimon, jonka kanssa voi tehdä lapsen. 

Tuo lapsiasia on meillä edelleen virtahepo olohuoneessa. Yhä edelleen kipuilen henkisesti kohdunpoistoa ja yhä edelleen yritän keksiä eri vaihtoehtoja meille. Aina tulee seinä vastaan. Into taas on asian suhteen kuin kilpikonna kuoressaan. Hän ei halua edes puhua nyt koko asiasta, kun ei kuulemma ole ajankohtainen. Kuitenkin jotenkin hänen on lapsi saatava. Lapsettomuus ei yksinkertaisesti ole edes mahdollista (=kulttuuri), eikä hän sitä halua (=oman lapsen kaipuu on valtava). Minä olen 46-vuotias, enkä tästä nuorene. Aikamoinen pattitilanne, joka ilmenee meillä eri tavoin. Into menee kuoreensa ja minä hyperventiloin ylivilkkaan mielikuvitukseni kanssa ties mitä skenaarioita. 

Ja sitten on kolmantena vielä se, että arki on hiipinyt suhteeseemme. Kumpikaan ei oikein jaksa enää panostaa. Silloinkin, kun meillä on yhteistä aikaa, menee se usein johonkin omiin juttuihin jopa silloin, kun ollaan saman katon alla. Into katselee videoita ja mä kuuntelen äänikirjaa tms. 

Havahduin onneksi tähän tilanteeseen ja korjausliike on tehtävä. Inton reissun jälkeen pitää alkaa keskittyä taas enemmän meihin ja hyvään meissä. Hyvään hänessä. Huomaan senkin, että musta tulee ärsyttävä valittaja ja nalkuttaja, kun olen tyytymätön. Ja mitä enemmän valitan, sitä vähemmän toisella on intressejä edes yrittää. Onneksi sentään huomaan jo itse kuvion, joten tiedän myös miten suunnan korjata. Toivottavasti saadaan tehtyä se yhdessä. Tai siis uskon, että saadaan. Tilanne ei ole mitenkään toivoton. Suunta vain hetkellisesti hukassa. 

Koitan myös ajatella, että Inton reissun ajan mä voin keskittyä ihan täysillä itseeni ja poikiini. Ja siihen omaan oikeaan suuntaan kulkemiseen. Kunhan pystyn pitämään hermoni kurissa. Se ei ole pelkästään pitkä erossaolo ja älyttömät pelkotilat, joita mielikuvitus syöttää. Se on myös pitkiä aikoja tietämättä onko Into kunnossa ja miten hänellä menee. Siis ihan siksi, että nettiyhteydet siellä on olemattomat ja hän on vieläpä riippuvainen muiden nettiyhteyksistä, jotka sitten jaetaan hänen puhelimeensa. Enkä tietenkään voi edes vaatia, että hän sieltä jatkuvasti mulle soittelisi. Hänellä on kirjaimellisesti tuhat ihmistä tavattavaksi ja hän on siellä myös perheensä kanssa. Tiedän tämän hyvin, mutta silti epätietoisuus on raastavaa.  

Mun piti kirjoittaa vielä vaikka mitä, mutta lopetan nyt tähän ja kirjoitan toisella kertaa. Nyt mä menen Inton kainaloon ja kerron sille, että rakastan. Kun just nyt siihen on mahdollisuus. 

P.S kuva on kyläreissulta, jossa tavattiin ihania ihmisiä ja ihania koiria. Kuvassa yksi noista koirista.