Ei mennyt ihan helpoimman kautta

 Niin se miehen reissu. Vaikka mä miten psyykkasin ja tsemppasin itseäni, niin enpä ollut edelleenkään sen vahvempi kestämään tilannetta. Ja tällä kertaa oivalsin, että aivan suotta syyttelin itseäni edellisellä kerralla. Kyllä se vaan on niin, että tilanne on ihan älyttömän hermoja raastava. 

Ensimmäinen viikko meni paremmin kuin osasin kuvitella, mutta kaksi seuraavaa olikin sitten yhtä helvettiä. Into ”katosi” useamman kerran ja kuusi päivää, jolloin olivat toisella paikkakunnalla häiden vuoksi, en tainnut puhua hänen kanssaan kuin kahdesti. Lisäksi toki viestejä, mutta esim. hääpäivänä sain häneltä aamulla (ihania) kuvia ennen kuin lähtivät hääjuhlaan. Seuraava viesti tuli kahden jälkeen yöllä. 

Olin siis koko päivän täysin tietämätön missä siellä mennään. Ja tuon kyseisen alueen vaarallisuudesta johtuen Into lopulta päätti, etten voi lähteä matkaan. Olin siis koko päivän aivan huolesta soikea, mutta selittelin itselleni, että siellä ei vaan ole nettiyhteyksiä. Kunnes kahdeksan maissa illalla siskonsa laittoi häistä pienen videopätkän tarinoihinsa. Ei siinä Intoa näkynyt, mutta pystyin sentään päättelemään, että todennäköisesti hän on hengissä ja villiä oli meno videolla. 

Sen jälkeen iski kiukku. Ihan valtava kiukku. Seuraavana päivänä käyttäydyin typerästi, enkä vastannut hänen puheluihinsa, enkä viesteihinsä. Illalla laitoin puhelimen lentokonetilaan. Ajattelin, että saapa saakeli maistaa omaa lääkettään ja tietää miltä tuntuu, kun ei yhtään tiedä mikä on toisella tilanne ja että onko kaikki kunnossa. 

Yöllä heräsin ja poistin lentokonetilan. Ei viestin viestiä Intolta. Se siitä kostosta. Olo oli vieläkin paskempi. 

Viimeisellä viikolla annatin hänelle sitten ihan kunnolla ja itkin hillittömästi. Sen jälkeen hän tsemppasi ja viikko meni viimeistä päivää lukuunottamatta ihan hyvin. Viimeisenä päivänä hän taas ”katosi” tuntikausiksi ja silloin hän sentään oli yksin hotellissa, ennen lentokentälle lähtöä. Oli kuulemma nukkunut ja tavannut kaverinsa. 

On mahdotonta kuvailla miten raskas kokemus tuo kaikki taas oli. On pelko ja huoli toisen turvallisuudesta ja samaan aikaan yrittää ymmärtää, että hän on nyt siellä perheensä kanssa ja keskittyy siihen. Ja kun ei reissusta pysty luomaan juuri minkäänlaista kokonaiskuvaa, kun kaikki on niin epämääräistä. Ei kuvia, ei reissukertomuksia, ei mitään. Hänelle tehtiin kolme erilaista rituaalia. Enempää en niistä voi kertoa, kun en tiedä mitään muuta, kuin että rituaalien jälkeen heillä oli talo täynnä ihmisiä ja heille piti tarjoilla ruokaa. 

Lisäksi mulla vaanii takaraivossa pelko, että Into hankkii itselleen toisen vaimon Nigeriasta lapsettomuusasian vuoksi. Tämä voisi helposti olla jopa hänen perheensä tahto ja heidän kulttuurissaan perheen sanalla on suuri painoarvo. Hän voisi nähdä myös itse asian ratkaisuna. Nigeriassa saa edelleen miehellä olla neljä vaimoa. Ja heidän systeeminsä on niin korruptoitunut ja mätä, että olisi helppoa tehdä se niin, että siellä ei tiedettäisi vaimosta Suomessa, eikä täällä vaimosta Nigeriassa. 

Tiedostan, että nuo pelot ovat mun omalla vastuullani. Into on sanonut, ettei näin ikinä tekisi, mutta aika paljon nostaa omia kierroksia ja pelkotiloja, kun yhteydenpito on mitä on ja samalla pelkää onko mies hengissä, tai kenties hankkimassa tulevaa lastensa äitiä. 

Äärimmäisen väsynyt mieheni kotiutui maanantaina. Hain hänet lentokentältä ja vastaanotto ei ollut lämmin. En pystynyt. Itse asiassa aloin samantien tilittämään hänelle miten paskamaisesti hän on mua kohtaan käyttäytynyt, kunnes huomasin, että hän oli nukahtanut. 

Eilen oli ensimmäinen päivä, kun hän ei ollut ihan totaalisen loppu ja nukkunut suurinta osaa päivästä. Ne hetket, jolloin hän oli hereillä, annatin hänelle kaiken kuonan, jota viikot olivat kerryttäneet. Sitä oli paljon. Hänen asenteensa vaihteli, mutta tuntui etten millään saanut häntä ymmärtämään mun  puolta asiasta. Enpä voi kehua ymmärtäneeni hänenkään. 

Eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin aloin hiljalleen leppyä. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että kaikki olisi jälleen hyvin, mutta nyt on edes valoa tunnelin päässä. 

Nyt mä koitan keskittyä itseeni ja hyvinvointiini. Menetin ruokahaluni täysin ja painoni tippui lopulta lähes viisi kiloa kolmen viikon aikana. Se on valtava määrä minulle, jolla paino ei todellakaan tipu helpolla. Mutta söin käytännössä aamuisin kaksi ruisleipää ja iltaisin jogurtin. En pystynyt muuhun. 

Eipä siis ollut toivoakaan harrastaa liikuntaa, käydä salilla jne. Puhumattakaan joogasta tai muusta mieltä rauhoittavasta. Nukuin katkonaista unta muutaman tunnin yössä. Ei auttanut asiaa. 

Menetetyt kilot tuli takaisin jo varmaan eilen, kun ensimmäisen kerran söin kunnollista ruokaa. Heräsin yölläkin syömään lisää. Josko tässä saisi voimia kasaan palata vanhaan normaaliin ja jatkaa niitä terveellisiä elämäntapoja. Ikävästi muistui mieleen aika ennen Intoa, jolloin pahimmillaan olin riutunut laiheliini, jolla oli vaikeuksia seisoa edes yhdellä jalalla, kun olin niin heikko. Ei kiitos sitä enää. 

Intolle tein nyt selväksi, että jos ja tottakai kun Nigeriaan vielä lähtee, niin jos se on samanlainen kuin tämä, siihen loppuu meidän yhteiselomme. Olin tosissani ja hän ymmärsi sen. On myös pyytänyt anteeksi ja edes jollain tasolla ymmärtänyt millaiseen helvettiin mut pisti. Minäkin ymmärrän jollain tasolla miten siellä olevat surkeat nettiyhteydet, hänen riippuvuus muiden netistä ja sen kalleus, sekä se valtava massa ihmisiä, joiden kanssa hän on siellä seurustellut, on vienyt meiltä yhteydenpidon. Hääjärjestelyihin oli mennyt myös valtavasti aikaa ja energiaa ja itse häissäkään hän ei ollut ehtinyt nauttimaan häävieraana, vaan oli tehnyt kovasti töitä varmistaakseen että juhlat sujui hyvin. Juhlan jälkeen oli vielä jäänyt siivoamaan paikkoja. 

Hän myös totesi, että toivoisi minun tulevan ensi kerralla mukaan. Että näkisin millaista se on ja jotta sitten ei olisi näitä ongelmia. 

Että eipä ollut kovin mieltä ylentävät kaksi viikkoa (sen ensimmäisen jälkeen), mutta kaipa tästäkin taas selvitään. Aikaa se kyllä ottaa ja mun täytyy työstää myös omia kipupisteitäni, jotka eivät ole Inton syytä. 

Ja jälleen kerran myös ”kulisseissa”, omassa elämässäni on asioita edennyt. Odotan kuin pikkulapsi joulua sitä, että pääsen niistä vihdoin kertomaan. Tässä on mennyt nyt kuukausia, kun olen joutunut pitämään matalaa profiilia kaikkialla ja vain läheisimmät ihmiset tietää missä mennään. Ensi viikolla saan kuitenkin lopettaa salailun, kun olen saanut hommat siihen pisteeseen, että voin niistä puhua. Valmisteluja ollaan tehty askel kerrallaan. Monta askelta jopa tuon kahden viikon aikana, jolloin muutoin olin ihmisraunio.

Tässä yksi niistä harvoista kuvista, jotka näin reissusta. Ovat lähdössä hääjuhlaan. Intolla on päällään Nigeriassa teetetty perinteinen juhla-asu. Hänellä ei ollutkaan jäljellä yhtään nigerialaista vaatetta, joten hienoa, että nyt on. Yleensä nuo asut on värikkäämpiä, mutta morsiamen toive oli, että lähipiirillä on valkoinen asu. Naisilla on niinikään perinteiset juhla-asut. Ja se juttu on tuo ”päähine” niin Intolla, kuin naisilla. Kuvassa on siis Inton äiti, isoäiti ja isoäidin vieressä äitinsä sisko, eli yksi hänen tädeistään. Ihan uskomattoman hienoa, että isoäitinsä jaksoi vielä lähteä juhlimaan ja he saivat viettää aikaa yhdessä ❤️

Kyllä tää taas tästä.