Oivalluksia ja rentoutumista

 Meillä alkaa olla rauha maassa ja ihmisten hyvä olla. Tai no, ehkä tuo on liioittelua, kun ollaan Inton kanssa molemmat vähän ”hoomoilasina” ensi vuoden suhteen. Mulla virallisesti loppuu työt huomenna, mutta käytännössä vielä ensi viikolla teen muutamia juttuja (ja tänään, kunhan saan aloitetuksi). Into taas sai hiljan tietää, että siivoushommat loppuu heiltä kaikilta. Ovat kilpailuttaneet ja löytäneet jonkun halvemman firman tekemään. Töitä on huhtikuuhun saakka hänellä. 

Mutta nämä nyt on näitä. Into ehtii varmasti löytämään jotain huhtikuuhun mennessä ja mulla on puskuria sen verran, että pärjään muutaman kuukauden ja ehdin miettimään liikkeitäni. Yksi vaihtoehto on hakeutua lähihoitajakouluun, josta käsitykseni mukaan suorastaan revitään töihin oppisopimuksella hommia jatkamaan. Sehän olisi sangen oiva vaihtoehto. 

Joulu meillä meni hyvin. Oltiin sovittu mun ehdotuksesta, ettei Inton kanssa osteta toisillemme lahjoja. Hän osti kuitenkin suklaata ja toi kukkakimpun. Aatonaattona tuli esikoinen kotiin ja kun Into kotiutui töistään, tilattiin koko porukalle pitsat. 

Aattona syötiin yhdessä (mun tekemää)  aamiaista, jonka jälkeen Into alkoi kokkaamaan ja me availtiin poikien kanssa lahjat. Mä olin jo edellisenä päivänä leiponut banaanikakut ja saaristolaisleivät ja yön yli kypsyneen kinkun kuorrutin ja valmistin loppuun aamiasta tehdessä. 

Pojat lähtivät isänsä vanhempien luokse joulua viettämään ja me lähdettiin ajelemaan mun kotikonnuille Poriin. Siellä oli väki jo valmiina ja päästiin melkein heti syömään. Siskoni miehensä kanssa, hänen tyttärensä (joka sairasti omassa huoneessaan koko joulun, raasu), äitini ja veljeni. 

Avattiin lahjat, vedettiin vielä jälkkärit ja sitten äitini ja veljeni lähtivät koteihinsa. Meidän piti käydä vielä hautausmaalla siskoni kanssa, mutta väsymys vei voiton. Niinpä vaan oltiin ja möllötettiin. Syötiin urakalla ja taas möllötettiin. 

Seuraavana päivänä ajeltiin iltasella kotiin. Into löysi vihdoin himoitsemansa Game of Thrones- sarjansa ja tuijotti sitä fanaattisesti niin Porissa, matkalla kotiin, kuin kotonakin. Mä olin omissa oloissani mössöttämässä karkkia ja lueskelemassa. 

Tiistaina Into oli töissä ja mä kävin sillä aikaa kävelyllä. Siis sen jälkeen, kun olin laiskotellut yöpaita päälläni miltei iltaan saakka. Teki hyvää ja pääsin ihastelemaan kaupungille rakennettua joulukalenteria (yritysten ikkunoihin jne. tehtyjä joulukalenterin luukkuja). Kaikkia en vielä kerennyt nähdä, joten ajattelin josko se olisi vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi tehtävä kierros. En nimittäin välttämättä jaksakaan lähteä hakemaan heti uusia kokemuksia tuon kauempaa. 

Keskiviikkona pesin pyykit ja hoidin tarpeelliset hommat, jonka jälkeen pakkasin kamat matkaan ja lähdin kohti ”retriittiäni”. Tämä kokemus oli niin ihana monin eri tavoin, että haluan tehdä siitä ihan erillisen päivityksen, joten nyt keskityn vaan niihin oivalluksiin, joita tuolla reissulla koin.

Kirjoitin ne ihan ylös paperille, sillä niin tärkeiksi ne koin. Ja toisaalta vähän naurattaakin miten yksinkertaisia asiat ovat. Välillä sitä on vaan pää niin syvällä omassa hanurissaan, että ei näe metsää puilta. 

Ensinnäkin ymmärsin miten mun on ihan pakko alkaa keskittymään enemmän itseeni ja omaan hyvinvointiini. Se on avain ihan kaikkeen. Se on myös muiden parhaaksi, sillä silloin en ole pahantuulinen pirttihirmu, enkä marttyyrinä valita (itse valitsemaani) yksinäisyyttäni. 

Luin reissussa ihan fiktiivistä kirjaa, jossa oli pariskuntana mies jenkeistä ja suomalainen nainen. Eroon he päätyivät ja yksi syistä oli naisen epävarmuudet. Hän koki, ettei mies rakastanut häntä, kun teki niin paljon töitä ja että työt menee kaiken edelle. Mies taas taivasteli, että miten suomalaiset edes elää, kun tekevät niin vähän töitä ja että hän teki jo nyt paljon vähemmän, kuin mitä olisi kotimaassaan tehnyt. Että Suomesssa hän teki vain 10 tuntista työpäivää viidesti viikossa, kun kotimaassaan hän olisi tehnyt 12-tuntisia päiviä mieluiten joka päivä, mutta vähintään kuutena päivänä viikossa. 

Kirjassa hän myös eron jälkeen ajatteli miten surullista oli, että hänen ex-vaimonsa luuli hänen rakastavan työtään enemmän kuin vaimoaan. Sillä se ei ollut totta. Muutettuaan takaisin Jenkkeihin hän meni uusiin naimisiin ja sen verran vanhan liiton ongelmat olivat pistäneet ajattelemaan, että hän työskenteli ”kohtuullisesti”, josta vaimonsa häntä kiitteli. Kuitenkin tuo ”kohtuullisesti” oli huomattavasti enemmän, kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet. 

Vaikka tuo kirja oli fiktiivinen, niin nuo asiat ovat kyllä tosia. Siis että esimerkiksi juurikin Ameriikoissa porukka painaa pitkää päivää niska limassa. Myös nigerialaiset ovat tunnettuja siitä, että ovat kovia tekemään töitä (paitsi meidän punaniskaisten suomalaisten mielestä, mutta siis sellaisten silmissä, jotka nigerialaisia tuntevat). Into on lisäksi perheensä vanhin ja hänellä on siksi elatusvelvollisuus. Tätä on meidän vaikea ymmärtää erinomaisen sosiaalijärjestelmämme kautta, mutta Nigeriassa et saa pennin lanttia mistään, kun et enää pysty tekemään töitä. Ei tietoakaan eläkkeestä, saati asumistuesta ja mitä näitä nyt meillä on. Vanhemmat kasvattavat ja elättävät lapsensa ja vuorot vaihtuu, kun lapsista tulee aikuisia ja vanhemmista vanhuksia. Näin se vain on. 

Eli se, että Into paiskii töitä sekopäisen lailla, ei johdu hänen itsekkyydestään, eikä siitä, etteikö hän rakastaisi minua. Meillä on eri kulttuuri tässä asiassa ja kompromissi on löydyttävä niin, että kumpikaan ei kärsi. Hän on jo nyt karsinut sosiaaliset suhteensa minimiin ja on kaiken liikenevän vapaa-aikansa minun kanssani. Ehkä mä voisin vuorollani joustaa ja viettää aikaa ystävieni kanssa, rentoutua, nauttia tai tehdä ihan mitä haluan sillä aikaa kun hän raataa töissään. Siis sen sijaan, että kiukuttelisin, kyseenalaistaisin hänen rakkauttaan ja marttyyrina suunnittelisin erinäisiä kostotoimenpiteitä. 

Olen edelleen sitä mieltä, että Into piti liian vähän yhteyttä Nigeriassa ollessaan, mutta omalla retriitilläni ymmärsin hänenkin näkökulmansa. Mulla ei ollut puhelinta mukana lainkaan. Halusin keskittyä vain itseeni ja hiljaisuuteen. Olin täysillä läsnä siinä hetkessä. Into oli sukunsa ja perheensä kanssa, surkeiden nettiyhteyksien päässä. Hän joutui pyytämään jokaista yhteydenottoaan varten siskonsa yhdistämään puhelimensa ja se maksoi rahaa. Silti hän vähintään laittoi viestiä päivittäin. Välillä ihan liian harvoin, mutta silti päivittäin. Seuraavan kerran kun menee, pitää meidän sopia pelisäännöt yhteydenpidosta. Mutta hän on pyytänyt (monta kertaa) anteeksi ja on myös ymmärtänyt pointtini. Ja tuolla kaikessa rauhassa ja tavoittamattomissa ollessani ymmärsin, että on ihan ok keskittyä siihen tiettyyn tilanteeseen ja hetkeen. Eikä sekään tarkoita, että toista rakastaisi vähemmän. 

Sitten on vielä yksi käytännön juttu, joka on hiertänyt meidän suhdetta ja lähinnä minua. Ja jonka myös oivalsin kuluneiden päivien aikana. Meillähän minä maksan meidän menot. Mitä tahansa tehdäänkin, maksan minä yleensä kaiken, tai vähintään suurimman osan. Into ei koskaan sitä pyydä, mutta maksan silti. Eikä hän tarjoudu maksamaan osuuttaan. Josta minä sitten paulon mielessäni ties mitä katkeruutta ja hyväksikäyttöä ja ties mitä. 

Vaan kun minä tosiaan pyytämättä maksan. Ja Into mielessään oikeuttaa sen, sillä minä olen taloudellisesti huomattavasti vakaammassa paikassa kuin hän (paitsi en ehkä enää tästä eteenpäin…). Into on vasta rakentamassa tuota vakautta. Hän on tasan meidän yhdessäolon ajan ollut siinä tilanteessa, että on pystynyt rakentamaan ja vakauttamaan yhtään mitään. Minua ennen hän on kiertänyt maasta toiseen, ollut kodittomana, elänyt kädestä suuhun ja välillä roskiksistakin kaivamalla. Ei hän ole siinä tilanteessa, että hän voi laittaa satasia reissuun. Tai edes haluaisi. Hänen silmissäänhän useiden satasten kylpyläloma on aivan hullun hommaa. Ja hän jo ihan alkuaikoina toi tämän esillekin. 

Mä olen halunnut tehdä asioita yhdessä ja siksi olen ehdottanut sitä ja tätä. Ja maksanut viulut. Ja ollut sitten katkera. En ihan totta puhuen halua edes laskea paljonko rahaa häneen on mennyt, mutta voihan Sylvi sentään: hän ei ole niistä ainuttakaan pyytänyt (paitsi ne mitkä on lainannut ja niitä makselee).  Jotenkin aina odotan, että hän jossain välissä hyvittäisi. Edes jotain. Edes silloin kun itse olen tiukemmilla. Mutta ei hän hyvitä, sillä hänen silmissään mulla menee hirvittävän hyvin, hän ei tosiaan ole ikinä mitään multa pyytänyt ja hänellä on jono ihmisiä, jotka tarvitsevat hänen apuaan ja joilla oikeasti menee huonosti. Ja siinä samalla hän yrittää rakentaa sitä vakautta, jota hänellä ei ole koskaan ollut. 

Niinpä päätin, että jatkossa mennään yhdessä, jos maksetaan menot yhdessä. Jos hän ei halua maksaa, niin menen yksin. Kuulostaa tosi raa’alta omiin korviin ja tuntuu tosi itsekkäältä. Tiedän kuitenkin, että tämä on ainoa tapa, joka on kaikille reilu. Asumiskustannukset jaetaan puoliksi (niitäkin täytyy päivittää) ja kaikki ylimääräinen kiva on yhtälailla puoliksi, jos yhdessä mennään. Tai sitten hän saa päättää jättää väliin, jos kokee, ettei ole maksamisen arvoista. 

Ja jälleen: eipä sitä taida meikäläiselläkään olla jatkossa ylimääräistä menoihin ja kivoihin, mutta silti, ihan periaatteessa. Ja varmaan käydään edes kesällä Porissa. Sinnekin voidaan maksaa bensat jatkossa puoliksi. Tai sitten menen yksin bussilla. Tulee halvemmaksi ja reilu meininki. 

Summa summarum: yksin oleminen teki hyvää ja oivalsin asioita. Tästä on hyvä jatkaa yksin ja yhdessä. Ehkä vielä sitä itselleen alleviivaten, että Into rakastaa minua, kuten minäkin häntä ja me molemmat ollaan rakkauden arvoisia. Jopa minä. 

Meidän matka siis jatkuu ja umpikujasta löytyikin kolo, josta pääsi pujahtamaan ulos pinteestä.