Taas vähän pohtimisen aihetta monikulttuurisen parisuhteen haasteista

Niin. En oikein edes tiedä miten aloittaa. Meillä on Inton kanssa edelleen kaikki hyvin ja vuorossa seesteisempi aika suhteessamme. Kuitenkin minä olen mielessäni taipumassa ”onnellisesti elämämme loppuun saakka”- ajattelusta ”otetaan päivä kerrallaan ja nautitaan tästä”- asenteeseen. 

Into on edelleen yhtä sitoutunut minuun kuin ennenkin, mutta jotenkin eilinen keskustelumme sai mut ymmärtämään, että syynä on lähinnä meidän perustavanlaatuinen eromme: siinä missä minä olen realisti, on Into yltiöoptimisti, joka ei vaan suostu näkemään mitään mahdottomana. 

Selitän tarkemmin. Olen tosiaan jo toisella kierroksella ja lapset tehtynä. Olen nuorena ponnistellut paljonkin saavuttaakseni tiettyjä asioita elämässäni, kuten moni muukin nuori, tai nuori aikuinen. Omista lähtökohdistani johtuen tuo tarve oli vielä kovempi. Pystyä osoittamaan, että minusta on vaikka mihin ja pystyn menestymään. 

Hirveällä vimmalla paiskin töitä, opiskelin ja täytin ”must have” tarpeitani. Ja kun sitten olin saanut ne kaikki: hyvätuloisen työn, säästöjä ja omaisuutta, uuden omakotitalon ja hilavitkuttimet, pysähdyin ja ymmärsin, etten ollut onnellinen. 

Opin, että tärkeintä elämässäni on rakkaimmat ihmiset ja sisäinen rauha. Turvallisuuden tunne. Turvallisuuteen kuuluu ehdottomasti kyllä myös säästöt pahan varalle ja koko ajan enemmän huomaan varautuvani myös elämääni vanhoina päivinä. Että sikäli raha tietyssä määrin on vieläkin tärkeä asia elämässäni, mutta en kaipaa enää hiukkaakaan ulkoisia statusjuttuja. Pikemminkin päinvastoin: mitä vähemmän, sen parempi. Yksinkertainen ja itsensä näköinen elämä on parasta mitä tiedän ja siihen tähtään nyt myös uusilla opinnoillani ja töilläni. 

Into taas on vasta nyt tuossa vaiheessa, jossa minä olin nuorena. Tämä on täysin luonnollista, sillä hänellä on vasta nyt siihen mahdollisuus. Elämänsä ensimmäistä kertaa hän on tilanteessa, jossa hänen ei tarvitse selviytyä,  vaan hänellä on mahdollisuus ns. kasvaa. Ja voin vain kuvitella miten kova palo hänellä siihen on, kun peilaan itseeni nuorena. Etenkin, kun hänen kulttuurissaan tuollaisten asioiden tärkeys on ehkä tuhat kertaa tärkeämpiä, kuin meidän kulttuurissa. Tähän kun lisätään se tosiasia, että Intolla on paljon vähemmän aikaa tuohon ”kasvuun”, kun aloittaa vasta aikuisena, niin polte on vieläkin kovempi. 

Suomessa hänen tilanteensa ei ole helppo. Fakta on, että Inton nimellä työllistyy paskaduuneihin. Ihan sama mikä on koulutus tai osaaminen. Rakenteellinen rasismi Suomessa on täyttä totta. Niinpä töitä täytyy tehdä PALJON saavuttaakseen tulotason, josta pystyy rakentamaan tulevaisuutta. Into myös haaveilee kouluttautumisesta Suomessa. Hän sai selville, että puolisonani hänellä onkin oikeus opiskella ammattikorkeassa ilman järkyttävän kalliita lukukausimaksuja. Niinpä hän tohkeissaan haki nyt ties mihin kouluun ammattikoulusta saadun todistuksensa avulla. 

Jos hänen unelma toteutuu ja hän pääsee kouluun, tarkoittaa se hänen kohdallaan täysiaikaista opiskelua ja täysiaikaista työtä. Mikään muu ei ole hänen kohdallaan vaihtoehto. Enkä minä halua olla hänen unelmiensa esteenä. Hän haluaa myös lapsen. Ollaan vähän työstetty kumppanuusvanhemmuus- asiaa, mutta selvää on, että tämänhetkisellä työtahdilla, tai tulevaisuuden työ-ja opiskelutahdilla lapselle ei yksinkertaisesti ole vielä aikaa. Niinpä se asia siirtyisi vähintään kolmen, ehkä jopa neljän vuoden päähän. Ja silloin olen 50-vuotias. Mahdollisesti jo isoäitikin. 

Me ollaan oltu nyt neljä vuotta yhdessä. Sinä aikana oltiin ensin etäsuhteessä. Sitten Into työskenteli seitsemänä yönä viikossa (aina, ei vapaapäiviä siis lainkaan). Hän on tehnyt järkyttäviä määriä töitä ja opiskellut. Tehnyt kahta työtä jne. Kahdesti on ollut lyhyt pätkä niin, että hänellä ei ole ollut työtä ja silloin meillä olisi ollut yhteistä aikaa,  mutta hän oli kireä kuin viulunkieli tilanteen vuoksi, joten noista ajoista oli ilo kaukana. 

Meillä ei ole siis koskaan ollut juurikaan yhteistä aikaa. Tällä hetkellä sitä on lauantaisin ja sunnuntai- iltana. Muina iltoina yhteistä aikaa ei ole. Eikä tule olemaan jatkossakaan. Eilen siis keskusteltiin näistä koulujutuista ja silloin se iski. Olen jotenkin onnistunut tähän asti tsemppaamaan, että ”sitku sitä ja tätä”, niin meillä on enemmän yhteistä aikaa. Eilen ymmärsin, että sitä ”sitku” aikaa ei ole näköpiirissä. Jos nyt Into pääsee opiskelemaan, niin valmistuttuaan on kaksi vaihtoehtoa: hän työllistyy parempiin töihin ja raataa työssään heikkopäisesti kivutakseen portaita vielä ylöspäin. Jos hän taas ei edelleenkään saa parempia töitä, niin hän joko opiskelee lisää, tai paiskii jatkossakin kahta työtä, enemmänkin jos vaan pystyy. Meillä ei tule olemaan yhteistä aikaa. Ja sitten on vielä se lapsiasia. 

Jos me olisimme samassa vaiheessa, tilanne olisi helpompi. Eli jos olisimme tavanneet nuorempana, niin todennäköisesti en kokisi asioita yhtä haastavaksi. Olen käynyt kuvion läpi yhdessä ex-mieheni kanssa ja niinhän siinäkin kävi, että kun vihdoin elämä olisi helpottanut, niin olimme jo kasvaneet liian kauaksi toisistamme. Kuitenkin jaksaminen olisi eri tasolla ja usko siihen, että myöhemmin helpottaa, olisi vahvempi. Nyt näitä ei ole. On vain piinaava tietoisuus siitä, että en kuuna päivänä halua, enkä edes pystyisi ampumaan Inton unelmia alas. Ja että tämä tarkoittaa suhdetta, jossa soitellaan videopuheluita ja vietetään lauantait yhdessä. Siis jos unohdetaan se lapsiasia ja sitä ei oikeastaan voi unohtaa. Ei vaan aavistustakaan missä kohtaa ja miten se vielä sopisi pakettiin. 

Olen edelleen hyvin rakastunut Intoon ja ehkäpä juuri vähäinen yhteinen aika on yksi syy siihen. Toisaalta tuntuu mahdottomalta ajatus, että jaksaisin tätä ikuisesti. Koitan koko ajan keskittyä enemmän itseeni ja läheisiini, mutta en voi olla aika ajoin kadehtimatta heitä, joilla on ns. normaali parisuhde. Siksi olen nyt Inton kanssa ja nautin siitä mitä meillä on. Rakastan häntä syvästi ja tiedän, että hän rakastaa minua. Olemme kuitenkin niin auttamattoman pahasti eri vaiheissa elämissämme, että tuntuu mahdottomalta saada homma toimimaan pitkässä juoksussa. 

Aika näyttää miten meidän käy ja pyrin olemaan asiaa murehtimatta. Siksi elän hänen kanssaan päivä kerrallaan ja nautin kaikesta hyvästä mitä meillä on. En pysty kuvittelemaan enää meille onnellista loppuelämää, mutta toisaalta mistäs sitä tietää. Mistä sitä oikeastaan mitään tietää yhtään mistään. 

Tämä kuitenkin on kenen tahansa hyvä tiedostaa, kun vastaavanlaiseen suhteeseen ryhtyy. Kunnianhimoisuus ja hillitön työnteon tarve kulkee kulttuurissa. Poikkeuksiakin varmasti on, mutta lähtökohtaisesti nigerialaisen kanssa saa varautua tähän. Into ei ole mitenkään poikkeuksellinen tässä asiassa. 

P.S ei ole taaskaan yhteisiä kuvia Inton kanssa, tai Intosta otetettuja. Kuvassa olen minä New Yorkissa vuonna 2018 keväällä. Tuolla reissulla ymmärsin, etten voi jatkaa enää aiempaa liittoani. Piti matkustaa kauas, että tajusi. Reissu kuuluu ystävieni kanssa ”nevö forget”- kategoriaan, sillä romahdin reissulla täysin ja itkin (miljoona kertaa) silmät päästäni. Oli meillä hauskaakin ja mahtava reissu oli, mutta oli se melkoista tunteiden vuoristorataa. 

Kuvaa käytin ihan muihin juttuihin tänään, mutta sopii nyt tähänkin. Kyllä sen tietää milloin haluaa olla toisen kanssa ja milloin on aika luovuttaa. Kunhan on uskollinen itselleen ja kuuntelee sisäistä ääntään. Itselleni olen vannonut niin tekeväni ja se lupaus pitää.