Kun onni lykästää

 Tää on se pidempi juttu, josta mainitsin edellisessä päivityksessä. Koitan kirjoittaa kuitenkin niin lyhyesti kuin mahdollista. Ihan siksi, että olen täällä ihan silmät ristissä ja raparankana. 

Päivityksessä, jossa kerroin ”salaisuuksien verhon aukeamisesta”, mainitsin ohimennen miten viime vuoden puolella bongasin mielettömän työpaikan, jossa yhdistyi kaksi asiaa: kahvilan pyörittäminen ja syrjäytymisuhan alla olevien nuorien auttaminen. Ja että miten en saanut paikkaa, mutta sen ansiosta päätin ryhtyä opiskelemaan mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkintoa. 

Joulukuussa siis irtisanouduin ja tammikuun tein keikkahommia sinne ja tänne, sain myönteisen opintotukipäätöksen ja tarkoitukseni oli selvitä pienellä rahalla opintoihin keskittyen. Opiskelen tosiaan tuota ammattitutkintoa ja lisäksi avoimessa ammattikorkeassa viiden opintopisteen kokonaisuutta. 

Olin elooni sangen tyytyväinen ja mietin, että näin on hyvä. Kunnes sitten sain yhteydenoton sieltä unelmapestistä. Sain tietää, että työhön valittu henkilö oli irtisanoutunut koeaikana ja että jos minua vielä kiinnostaa, voisin tulla uudelleen haastateltavaksi. Haastattelivat minun lisäkseni myös toista hakijaa. 

Torstaina sain yhteydenoton, perjantaina oli haastattelu ja maanantaina sain tietää tulleeni valituksi. Paria päivää myöhemmin aloitin työt ja nyt teen hommia jo täyttä häkää. 

Tässä muutamassa viikossa olen laittanut kahvilan valikoiman milteinpä kokonaan uusiksi, ideoinut sinne lounaan, muokannut keittiön mieleisekseni ja yhdessä sosiaaliohjaajan kanssa pähkäillyt markkinointia ja monen monta muuta asiaa. Nuoret eivät ole vielä paikalla (byrokratian rattaat ovat hitaat, mutta ihan hyvä näin. Olen nyt pystynyt keskittymään kahvilan kehittämiseen ja parin viikon päästä (toivottavasti) pitäisi alkaa nuoria tulemaan paikalle. 

Tämä on  ihan mieletön juttu. Työnantaja on reilu ja työstä maksetaan mielestäni hyvä korvaus. Myös työedut ovat hyvät. Työparini on ihan huippu ja olen viihtynyt ihan mahdottoman hyvin. Teen töitä maanantaista perjantaihin, ylityöt kertyy työaikapankkiin ja käytän niitä koulupäiviin. 

Toisaalta työ on sekä fyysisesti, että päänupin kannalta raskasta. Olen ihan kuitti työpäivien jälkeen, sillä leivon käytännössä ihan kaiken kahvilaamme ja samalla kun pyöritän kahvilaa, aivoni raksuttavat jatkuvasti kaikesta muistettavasta, opeteltavasta ja uusien juttujen ideoinnista. Ihanaa, mutta raskasta. Ja mikä uskomaton tuuri, että sain toisen mahdollisuuden. Työ on merkityksellistä, riittävän vaikeaa ja vaihtelevaa ja olen kertakaikkisen onnellinen. 

Samalla olen järjettömän väsynyt ja yritän samalla saada rutiineja arkeen. Opiskelen ja teen koulutehtäviä minkä vaan ehdin ja nyt olen lisäksi aika aktiivisessa roolissa kokemusasiantuntija- verkoston parissa. Sitten on vielä se meidän kyläyhdistys ja lisäksi harrastan paljon liikuntaa. Tähän mennessä tänä vuonna yhteensä 78 tuntia. On tämä aika paletti pyöritettäväksi,  mutta rakastan tätä kaikkea. 

Inton kanssa menee edelleen hyvin. Viimeisestä riidasta on ikuisuus ja pidämme huolen, että meillä on myös toisillemme aikaa. Hyvin vähän, mutta vähäinenkin aika on parempi kuin ei yhtään ja sitä vaalimme. Halailemme, pussailemme ja tsemppaamme toisiamme. 

Nyt on kaikki enemmän kuin hyvin. Paitsi että pakko lopettaa. Huomenna on taas aikainen herätys ja silmät meinaa mennä väkisin kiinni. 

Väsynyt, mutta onnellinen. Se olen minä.