Kun jokainen vaihtoehto on häviö

 Meillä oli Inton kanssa vakava, mutta lämminhenkinen keskustelu. Puhuimme suhteestamme ja miten hyvä meidän on olla yhdessä. Silloin hän totesi, että kaikki olisi täydellistä, jos hänellä, tai meillä olisi lapsi. 

Emme ole oikein pystyneet puhumaan aiheesta. Se on liian kipeä. Sitä on sivuutettu monin eri tavoin ja se on eittämättä tuonut myös kitkaa suhteeseemme minun pelkojeni kautta. 

Tällä kertaa kuitenkin puhuimme. Kerroin hänelle miten paljon sattuu nähdä miten häneen sattuu. Ja että ymmärrän täysin hänen kaipuunsa isyyteen. Kerroin miten olen itse lopettanut aktiivisen etsimisen ratkaisuun, sillä ensinnäkin huomasin miten hän aina totesi ”katsotaan myöhemmin” ja toisaalta ymmärsin päätöksen olevan joka tapauksessa hänen. 

Ihanteellisessa maailmassa meillä olisi yhteinen lapsi. Toiseksi ihanteellisimmassa maailmassa hänellä olisi lapsi entisestä elämästä. Vaan kun ei ole kumpaakaan. 

Tähän mennessä itse miettimäni vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat kumppanuusvanhemmuus, adoptio (joka se taitaa olla aika olematon mahdollisuus), tai se, että me eroamme ja Into perustaa perheen jonkun toisen kanssa. Näissä kaikissa vaihtoehdoissa hän joutuu luopumaan jostain. 

Kumppanuusvanhemmuudessa huoltajuus on jaettu ja hän luonnollisesti kaipaisi lastaan silloin, kun lapsi olisi äidillään. Adoptiossa hän ei saisi biologista lasta ja erossa menettäisimme toisemme. Lisäksi Intolle avioliitto on pyhä. Avioero ei edes mahdu hänen ajatusmaailmaansa. Toki olisi vielä se vaihtoehto, että me olisimme yhdessä ja Into lapseton. Se ei kuitenkaan liioin ole hänelle vaihtoehto. 

Mietin myös kestäisinkö, jos Into ottaisi kotimaastaan itselleen toisen vaimon, jonka kanssa perustaa perhe. Puhuin asiasta ja totesin, että ajatus tuntuu pahalta ja käytännössä meillä pitäisi sitten olla avoin suhde. En usko, että kestäisin silloinkaan, mutta myös Into totesi, ettei taitaisi pystyä siihen. 

Itkin, kun kerroin hänelle toivovani hänen olevan onnellinen. Puhuin suoraan sydämestä, kun kerroin ymmärtäväni, jos hän jossain vaiheessa toteaa eron olevan ainoa vaihtoehto. Että jos hän haluaa erota perustaakseen perheen jonkun toisen kanssa. Totesin, että tässäkin asiassa kommunikaatio, avoimuus ja rehellisyys ovat avainasiat. Jos hän päätyisi tähän vaihtoehtoon, niin voisimme erota ystävinä ja ilman dramatiikkaa. Kunhan hän ei lähtisi etsimään uutta kumppania selkäni takana. Sitä en kestäisi. 

Niin paljon häntä rakastan, että olisin valmis hänestä luopumaan. Kaikki ihanat muistot jäisi meille kuitenkin ja kaikki se hyvä, jota yhdessä olemme kokeneet, ei katoaisi minnekään. En tietenkään haluaisi erota, mutta aidosti ymmärrän, jos hän näkee sen olevan ainoa ratkaisu. 

Totesin vielä, että mitä ikinä hän päättääkään, olen hänen tukenaan. Mutta että päätös on todella hänen. En voi, enkä edes halua siihen vaikuttaa. 

Keskustelu oli kipeä, mutta kaunis. Kaikki on edelleen auki, eikä hän ole valmis tekemään mitään päätöksiä tässä vaiheessa. Ehdotin hänen ajattelevan niin, että hänestä vielä tavalla tai toisella tulee isä. Sen sijaan, että jatkuvasti miettii kaipuutaan isyyteen. Ehkä sitä kautta se ratkaisu kirkastuu hänen mielessään. 

Tämä on asia, johon en voi vaikuttaa. En hänelle pystynyt lasta antamaan, enkä voi myöskään hänen puolestaan päättää. Voin vain olla kiitollinen ja nauttia jokaisesta päivästä hänen kanssaan. Elää tässä hetkessä ja päivä kerrallaan. Tulevaisuus näyttää miten tämä asia ratkeaa ja mistä hän joutuu luopumaan. Koska jostain hän tosiaan joutuu luopumaan, olipa hänen päätöksensä sitten mikä tahansa. Tämä on asia, joka hänen täytyy hyväksyä. Niin surullista kuin se onkin.